Sateinen yö oli muuttunut viileäksi aamuksi. Vuorilla näkyi uutta lunta, mutta kylässä ei satanut kumma kyllä satanut yhtään mitään. Olo oli aika nuhjuinen ja ruumis tuntui käytetyltä. Kylässä oli ollut illalla perinteiseltä itävaltalaisella afterskiiltä kuulostavat karnevaalit ja muutamaan kertaan piti miettiä, oltiinko mahdollisesti otettu osaa juhlintaan. Kumpikaan ei ainakaan tunnustanut, joten olo meni tyypillisen kolmospäivän kankeuden piikkiin. Positiivisiin asioihin kuului, että ajokamppeet oli saatu kuiviksi kenkiä myöten. Ainoastaan repun pohjalla olleet talviajohanskat olivat märät. Näppäränä tyttönä ripustin ne roikumaan repun ulkopuolelle. Lähtötoimet olivat edellisaamua hitaammat, mutta tiedossa oli "lyhyt ja helppo" päivä. Pygmin kanssa paanalle, otto 2.
Lähtötoimiin kuului myös renkaan pumppaus, joka antoi aikaa taidevalokuville. Aika monen kotilon yli on vahingossa ajettu, mutta tuo onnekas säilyi ehjänä.
Jotenkin olin antanut itseni ymmärtää, että kolmas ajopäivä olisi vaan mukavaa lussuttelua pitkin laakson pohjaa kohti Söldeniä. Jostain syystä päivän rupeama ei oikein tuntunut siltä. Ensimmäiseen kilometriin saatiin kerättyä 100 m nousua ja lisäksi ehdittiin rampata sadevaatteita päälle ja pois. Ollaan tässä hämmästelty miten saadaan kulumaan niin paljon aikaa niin vähiin kilometreihin, mutta tänäänkin ehdittiin harrastaa kaikkea kesälomapuuhailua ajon lomassa. Ensimmäinen vesiputous löytyi Habischen-kylästä. Alakautta emme keksineet reittiä sinne, mutta Pekka muisti, että putoukselle pääsee myös yläkautta. Saimme siis reittiimme trendikkään paljasjalkapolkujuoksuoden ja vielä luonnonporrastreenin. Tätipohja ei ole vielä trendilaji, mutta uskoisin sen olevan nousussa, kunhan Täti Aurinkoisen uimakoulut vesikauhuisille starttaavat. Paikka oli hieno ja vesi hyytävän kylmää.
Kylmä vesi virkisti mutta ajaminen tahmoi edelleen. Tuntui, että pyörä ei liiku mihinkään, ylämäkeä ei oikeastaan huomannut muusta, kuin kasvavasta ketutuksesta ja hiljakseen mittarin tallentuvista nousumetreistä. Tulkitsimme tympeän olon johtuvan väliin edellisinä päivinä väliin jätetyistä lounaista ja kun illallakaan ei jaksanut paljoa syödä, niin kroppa taisi olla aika tyhjä. Lounasta pohtiessamme tajusimme sen tosiasian, että ei ollut satanut pitkään aikaan, ei myöskään ollut jäätävän kylmä. Meillä oli siis hyvä tilaisuus pysähtyä korjaamaan edellispäivien virheet. Bongasimme houkuttelevan ravintolan kyltin, mutta kyseiseen kuppilaan ei koskaan löydetty. Längenfeldin kylässä maltoimme pysäyttää fillarit ja kävimme nauttimassa noin ämpärillisen spagettia. Lounaan lisäksi Längenfeldissä nähtiin toinenkin ihme tällä reissulla eli aurinko.Ajeltiin hissukseen kohti Söldeniä ja keskityttiin olennaiseen eli lehmiin.
Reitti kulki kylästä kylään pääasiassa pitkin hiekkatietä. Osittain reitti oli remontissa ilmeisesti
sortuminen vuoksi, joten jouduttiin toikkaroimaan osin ajotiellä. Vesiputouksia oli paljon ja muutenkin komeaa maisemaa, mutta päällimmäinen tunne tästä päivästä
olivat tönköt jalat ja se, ettei satanut kovinkaan paljoa. Säästä Pertti Nieminen, nyttemmin Neuman, sanoisi, että "joku perkeleen pohjoistuuli huulet siniseksi lyö". Huomiseksi onkin luvattu nollakeliä. Kun päästiin Söldenin kylille, etsittiin kämppä, pestiin pyykit ja pukeuduttiin keskieurooppalaisittain untuvatakkeihin ja lähdettiin etsimään kuivasäkkejä Metsästys tuotti tulosta, nyt loppuu säätäminen minigrippien kanssa, siispä luiltavasti tällä reissulla ei sada enää. Tasaiseksi pätkäksi nousua tuli tälle päivälle melko paljon eli n 1200. Osin mäet aiheuttivat melkoista irvistelyä.Nyt Ninerin keulat on käännetty ylämäkeen kohti Venttiä. Luultavasti hissi nykäisee meidät huomenna alkumatkan rinteeseen ja sieltä aletaan kihnuttaa kohti Rosi-Mittermeier-tunnelia. Tunneli on Euroopan korkeimmalla (2830 m) oleva autotunneli jolla on mittaa 1729 m, tällä matkalla on nousua n 130 m. Aamuksi on luvattu nollakeliä, joten saapa nähdä kuinka käy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti