2. Ajopäivä. Ötzilään!

Aamulla ei ehkä juuri lainkaan satanut. Pilvet kyllä roikkuivat melkein parvekkeen kaiteessa kiinni. Kamppeet olivat kuivuneet joten kuten. Kengät eivät ehkä kuiva koskaan. Oltiin jotenkin epätyypillisen aikaisin liikkeellä, mutta jo ysiltä hypättiin tai kammettiin pyörien selkään. Alkulämmittelyksi oltiin yritetty järjestellä kamat vähän fiksummin kuin eilen, mutta jotenkin tavaran määrä vain tuntuu lisääntyvän, tai ainakin reppu muuttuu kokoajan painavammaksi. Keli tuntui vähän eilistä viileämmältä, joten päädyimme kietomaan vantterat vartemme villaan. Huomaa tyylikkäästi sävysävyyn mätsätyt hanskat ja sadesuoja.

Ensin kierrettiin paikalliset urheiluliikkeet etsimässä kuivasäkkejä, mutta ne oli jostain ihmeen syystä myyty loppuun. Eilen todettiin, että Prisman kuivasäkit ovat muuten hyvät, mutta eivät pidät vettä. Myöskään minigrippussit eivät ole kuten ennen. Aiemmat sai jättää perinnöksi lapsille, mutta nykyisiin tulee reikä kun niitä pahalla silmällä katsoo. Tai vaikka ei katsoisikaan vaan ainoastaan repussa roplaisi. Ohessa perinteinen lähtökuva hotellin ovelta. Pekka on ottanut pygmin mukaan.

Alkumatka ajeltiin viimevuodelta tuttua reittiä lehtikuusimetsikössä. Suunniteltiin, että ajellaan ensin Biberwieriin ja päätetään sitten kiivetäänkö Marienbergin laskettelurinnettä ylös vai jatketaanko tutusti Fernpassiin. Olo oli olevinaan niin kuiva ja voimakas, että asetettiin tavoite korkeammalle ja alettiin hinkata huoltotietä rinnettä ylös. Olisihan siinä kyllä mennyt hyvä tuolihissikin. Kun päätös oli tehty, niin alkoi sopivasti sataa. Eilisen totaalisen jäätymisen seuraksena oltiin päätetty, että sadekamppeet laitetaan päälle aina kun alkaa saataa, oli kuuma tai ei. Saimme siis oivaa vaihtelua kiipeämiseen kun rämpättiin sadekamoja päälle ja takaisin reppuun. Ongelma kyllä poistui, iltapäivän mittaan kun sade muuttui jatkuvaksi. Ohessa Pekan tyylinäyte vaatteiden vaihdosta. Huomaa västäräkin jalka.

Yleisö oli haltioissaan.

Vaaterumban lisäksi oli tarjolla muutakin viihdettä. Hissin yläasemalta sai vuokralle mäkiautoja ja potkulautoja. Niitä huristi vastaan säännöllisin väliajoin. Aika hauskan näköistä puuhaa.

Huipulle (1802m) oli pitkä matka (800 m) mutta eipä siinä muukaan auttanut kuin kiivetä. Noustessa ihmeteltiin ääntä joka vaikutti induktiolieden ja sateenäänien risteykseltä. Äänilähteeksi osoittautui suurjännitelinja. En tiedä pitävätkö ne aina semmoista ääntä vai johtuiko ääni älyttömästä ilmankosteudesta. Lehmiä asia ei tuntunut häiritsevän.

Mie en tiedä, miksi muut menevät Alpeille, mutta mie meen etupäässä katsomaan lehmiä. Tässäkin nousussa oli runsaasti karvakorvia ihmisen ilona. Onnellisen lehmän onni tarttuu.

 

Toivottominkin nousu päättyy joskus.  Alamäkeen lähtiessä alkoi taas sataa ja tuulla. Tumpattiin lisää vaatetta niskaan ja yritettiin pysyä lämpiminä. Alin vaatekerta oli kiipeämiseen seurauksena hiestä läpimärkä, joten pausseja ei paljoa arvannut pitää. Yltiöpäisen varovaisuuden vuoksi missattiinnyksi loistava polku, jota sitten loppupäivä harmiteltiin. Kuvassa sumuisten vuorten harvinainen gorilla.

Vettä tuli enemmän ja vähemmän, mutta enemmänkin enemmän.

Mäki päättyi Mötziin. Oltiin sen verran jäässä, että ajateltiin ajaa eteenpäin se mikä ajetaan ja syödä vasta sitten. Kihnutettiin siis kosteissa merkeissä laaksonpohjaa eteenpäin ja vedettiin geelitkin lennossa. Välillä tuntui, että ehkä kirkastuu ja heitettiin uskaliaasti huputkin pois päästä, mutta totuus palasi pian.

Alamäkipolun skippaaminen harmitti edelleen, mutta onneksi Ötzdal Bahnhofillta päästiin pienelle polkuosuudelle, niin ettei ajo mennyt ihan pyörätiepyörittelyksi.  Reitti ylitti Inn-joen muutaman kerran. Runsaat sateet olivat nostaneet vedenpintaa. Vesi oli hyvin kiireisen oloista

Päivän ajo päättyi Öetziin. Kilsoja ei tullut kuin 45 ja nousua n 1300, märkiä kamppeita kertyi senkin edestä. Huomennakin on luvassa lyhyt ajopäivä ja alle tonni nousua. Parin päivän päästä saavutetaan  (jos saavutetaan) Similaun harjanne, joka jakaa Alppien ilmamassat. Italiassahan paistaa aina aurinko?