11. Ajopäivä. Villa Franca

Viimeisen kerran kamppeet reppuun. Kummasti tuntuvat tavarat turvonneen, kun eivät olleet mahtua millään. Ja päivä päivältä reppu on myös painavampi, vaikka eilen söinkin Söldenistä asti rakkaudella raahaamani suklaat pois. Kumma kyllä, vaikka tavarat levitettiin joka ilta pitkin hotellihuonetta, mitään ei ilmeisesti ole unohtunut. Tänään pakkaamiseen piti käyttää hieman enemmän ajatusta, että työkalut ja nesteet olisivat viimeistään turvatarkastuksessa jossain muualla kuin repussa. Kiva olisi jos löytyisi "puhdasta" päälle, kun viimein päästään kentälle. Puhtaat vaatteet ovat kyllä toiveunta, onhan näitä nyrkkipyykillä pyykätty, mutta puhtaus ja raikkaus on kyllä kaukana. Vaikka en yleensä kovinkaan paljoa kiinnitä huomiota siihen mitä päälleni puen, niin nyt katselen kateudella kaikkia ohitse lipuvia kesämekkoja. No huomenna sitten.

Matkaan päästiin puolisen tuntia etuajassa, meillähän on tapana suunnitella aikataulut viimeisen päälle... Reitistä ei ollut ihan selvää käsitystä. Ajateltaisiin Gardan-(ihanaa)rantaa kunnes kurvattaisiin sisämaahan ja suunnistettaisiin kohti lentokenttää. Alkumatka sujui vauhdikkaasti, eka 20 km 47 min. Liikenne alkoi ruuhkautua kylien kohdalla, mutta joten kuten pääsi pientareen puolelta pujottelemaan. Maantiepyöräilijät työntivät autoletkoista ohi melko pelottomasti, oli siinä tainnut yksi pyöräilijä vähän osumaakin saada. Reitti oli toki kaunis, mutta tiukasti piti pitää katse pientareessa ja Pekan takarenkaassa, jos mieli ehjänä selvitä. 

Gardan kaupunkiin saavuttaessa liikenne oli jo ihan tukossa, vaikka ei se ihan siltä tuossa kuvassa näytäkään. Pelastauduimme kahville rantaan. Väkeä oli rantabulevardin täydeltä ja eteneminen vaikutti aika toivottomalta. Miulla oli joku ihme paniikki ehtiä lentokentälle niin pian kuin mahdollista, vaikka meillä oli ruhtinaallisesti aikaa. Pekka otti tämänkin ihan rauhassa. Väsymys alkoi ilmeisesti painaa, kun myös jokapuolelta kaikuva saksa alkoi ottaa päähän. Tuntui, ettei kukaan koko järvellä puhu italiaa.

Ihmispujottelun lomassa ehdittiin  shoppaillakin, eli saatiin hankituksi makuualusta, jolla saataisiin taas pehmustetuksi pyörät kuljetusta varten. Aikamme kujilla puikkelehdittuamme  pääsimme lopulta ulos kaupungista. No viime kesän rantautuminen tulikuumaan Sirmioneen oli vielä paniikkiherkenpi kokemus.

Seurasimme rantatietä Bardolinoon asti, josta kuvasimme sisämaahan. Isoa tietä, pientä tietä, tietä viinitarhojen välissä ja tietä kanavan varressa. Kovin romanttistahan tuommoinen viinitarhojen välissä kruisailu on, mutta ilmeisesti helle karkoitti suurimman romantiikan tarpeen. 

Ihan niin kuuma ei ollut kuin viime vuonna, mutta lähellä neljääkymppiä mentiin. Reittiin kuului toki myös perinteinen kurvailu teollisuusalueilla. Osuimme samaan baariin lounaalle kuin edellisenä vuonna. 

Pekka yritti oikaista lentokentälle.

Veronan kenttä on suht pieni ja helposti saavutettavissa myös pyörällä. Teimme leirin terminaaliinja pakkasimme pyörät retkipatjaan. Vartijat kävivät säännöllisin väliajoin seuraamassa riehumistamme Leathermanin ja retkipatjaan kanssa. Yksi vartijoista vei luvan kanssa patjan rippeet kotiinsa.

Yritettiin peseytyä ja vaihtaa puhtaampaa päälle, mutta olo oli tahmea. Oltiin niin hyvissä ajoin paikalla, että saimme vähän aikaa odotella tiskin aukemista. Kun tiski aukesi ja virkailija näki pyörät, alkoi show, joka viihdytti koko terminaalia. Muutama puhelu ja runsaasti huitomista. Pyörät talutettiin hihnalle, johon ne eivät tänäkään vuonna sopineet. Taas muutama kiihtynyt puhelu. Ylemmältä taholta tuli määräys, että kiekot pois ja satulat alas. Yritettiin taas selittää, että pyörä ei mahdu yhtään paremmin hihnalle vaikka takakiekot irrottaa. Saatiin lievennettyä tuomiota, eli vain etukiekot irti, mutta irrotetun kiekon pitäisi kulkea pyörän mukana. Ahaa! Virkailija kehotti kääntymään matkalaukkuja turvapakkaavan firman puoleen. 

Pakkauspojat tuijottivat epäuskoisina, mutta käärittävä oli, kun kerran ylempää käsky tuli. Toimitus keräsi laajan yleisön ja miekkoset riehuivat hiki päässä. 5 min ja 20 €/ pyörä, mutta kuljetus ei maksanut mitään. Jos pakkausoperaatioon ei oltaisi ryhdytty, kuljetus olisi maksanut 75 €/fillari. Kun pyörät oli pakattu, muistettiin, että olisihan meillä ollut irtohihnat matkassa, joilla etukiekot olisi voitu köyttää. Tiedä sitten olisiko kelvannut. Eli jos ken aikoo Villa Francasta lentää laukuttoman fillarin kanssa, niin kannattaa varautua viivytyksiin kentällä. Kaikilla muilla kentillä pyörä pitää kuljettaa rullaavana, ohjustanko käännettynä ja polkimet irroitettuna, mutta täällä ei. Tänään ohjeistus oli tämä, huomenna se on voi olla joku muu. 

Meidän järjestämän viihdykkeen lisäksi matkalaisilla oli urheilullisempaakin tuijotettavaa. Italian uintimaajoukkue oli saapunut kentälle. Oli siinä tyttöjä ja poikia hartioilla paiskattu. Italian uinnin supertähti Frederica Pellegrinikin sulhasineen oli paikalla. Hänellä kulkee varmasti muutkin lajit kuin tätipohja. Itse olen niin urpo, että juuri ja juuri tunnistin urheilijat uimareiksi, mutta onneksi laventelimyymälän myyjätär minua valaisi.

Münchenin lento oli myöhässä, liekö syynä ammuskelu Olympiakauppakeskuksessa. Münchenin kentällä ei tosin huomattu mitään poikkeavaa. Helsinkiin päästiin kaikkine tarvaroinemme ehjinä, vihreään muoviin pakatut fillaritkin saapuivat ainakin päällisin puolin kunnossa. Kenttähenkilökunnata pyöritteli taas päätään pakkaukselle. Fillari oli melko mahdoton kuljetettava terminaalista ulos,  ei se ainakaan matkatavarakärryssä liukuovista pihalle mahtunut. 

Edessä oli vielä öinen  pikataival kohti Leppävirtaa. Havahduttiin ruokapaikan metsästykseen liian myöhään, keittiöt olivat jo kiinni ja jouduimme jatkamaan reissumieslinjalla eteenpäin. Kotiuduttiin ennen kolmea. 

Koirat eivät juuri paluutamme noteeranneet. Tassu ei välittänyt edes jaloilleen nousta. Jotenkin reissu tuntui vajaalta. Jos oltaisiin menty perinteisellä kaavalla, molemmat olisivat kammeeneet aamulla töihin seitsemään ja muutenkin täyshärdelli päälle. Nyt lapset tulevat vasta huomenna, töihin pitää raahautua tiistaina ja Pekka lähtee uudelle reissulle vasta maanantaina, jotain on siis opittu. Talon- ja koiranvahdit olivat uuvuttaneet koirat ja puunanneet talon putipuhtaaksi, joten mikä tässä on laskeutuessa arkeen. Olo on vielä kohtuullisen hirveä, mutta eiköhän se vielä iloksi muutu. Pyykkiä näillä reissulla tulee tuskin koneellista, joten siitäkään ei tarvitse ottaa kierroksia.

Kun olo ja ajatukset kirkastuvat palataan vielä matkan tunnelmiin. Tai joihinkin muihin tunnelmiin. Pekalla on tekeillä The Trail Movie, jonka  ensi-iltaa joudutaan ehkä odottamaan hetki, mutta hyvää kannattaa odottaa. Kiitokset mukanakulkemisesta, palataan vielä asiaan! Tälläistä reissua ei enää tehdä, niin sanottiin viime vuonnakin. Alotin kuitenkin sopeutumisvalmenuksen ensi kesää silmällä pitäen. Ajateltiin panostaa sekä ravintoon että lookkiin. Eväät löytyivät Alkosta ja Lidlistä.

Ja Me naisista ohjeet miten siellä Alpeilla pitäisi pukeutua. Miulta puuttui nuo kaikki, ilmankos hapotti. Ainoastaan kampaus oli huoleton, joskin ilman lettejä. 

Faktalaatikko päivä 11

Reitti: Malcesine-Garda-Bardolino-Bassolengo-Lugagnano-Caselle-Villafranca aeroporto

Matka: 56,47

Nousumetrit: 430

Korkein kohta: 169 m

Pyörä liikkui: 3 tuntia ja 7 minuuttia

Sää: aamulla hieman usvainen mutta aurinkoinen, myötä tuuli pohjoisesta. Lämpötila 23-42 astetta

Fiilis: ihan hyvä, pyörä kulki rantatietä mukavasti, tunnin ajon jälkeen oltiinkin jo Gardan kaupungissa. Sitten hieman etsittiin reittiä mutta kaikkien mutkien jälkeen päästiin hyvin kentän tuntumaan tuttuun paikkaan lounaalle. Nina oli hieman jännittynyt joka varmaan johtui matkasta kentälle, mahdollisista mutkista lentokentällä (pyörien kanssa voi olla aina jotain kuten oli nytkin), itsellä myös vähän jännitystä ilmassa mutta kokonaisuutena hyvällä sykkeellä päästiin perille. Hieman haikea fiilis kuitenkin reissun loppumisesta mutta ei olisi samalla tahdilla jaksanut enää ottaa päivistä irti joten parempi lähteä kotiin.

Mokat: ei mitään mainittavaa.

Tekniikka: Garmin Oregon, en osaa käyttää sitä niin että etsisin sillä reitin ja että se olisi järkevä ja luotettava reitti. Tämä ehkä kuuluu tuohon moka osastoon paremmin. Mutta pitänee vissiin tutkia konetta että miten se toimii reitin rakentmisessa. Muuten ko laite on kätevä, jos akku loppuu tilalle voi heittää AA paristot ja homma jatkuu. Mulla on tossa Transalp kartta pohjalla joka hanskaa mukavasti alppien alueet. Valmiita reittejä voi ladata GPX fileenä vaikka activeoutdoor.de tai bikemap.net saiteilta. Niissä voi myös hyvin suunnitella omia reittejä.

Faktalaatikko päivä 10

Reitti: Malcesine-Monte Baldo-Clonei di Pesina-Prada-Brenzone-Malcesine

Matka: 57,82 km

Nousumetrit: 934 

Korkein kohta: 1757 m

Pyörä liikkui: 4 tuntia ja 9 minuuttia

Sää: aurinkoinen ja ukkosta ilmassa, hieman meinasi ripitella vettä mutta jäi lupauksen tasolle.

Fiilis: suurin odotuksin noustiin Monte Baldolle vajaaseen kahteen tonniin ja silmissä siinsi hienot vuoristopolut ja reitit mitä päästään ajelemaan. Mitä saimme, asvalttitietä 90% matkasta. Jo alkukilometrien jälkeen mulle selvisi että minkälainen reitti oli kyseessä ja voin kyllä tunnustaa että otti päähän kyllä niin että muutama julkaisukelvoton sanakin tuli sanottua. Tallensin myös videoraportin josta fiilikset välittyy. No muutama kilometriä metsän ja karjatien ajoa hieman helpotti mutta menipä päivä totaalisesti hukkaan. Nina allekirjoittaa nämä fiilikset vaikka hänellä olikin vuorostaan vahva päivä ja ajeli miten huvittaa ylämäet minun vääntelehtiessä satulassa jalkojen sekä pään kanssa painia käyden.

Mokat: suurin ja ainut moka oli lähteä tälle reitille mutta eipä näistä netistä katsotuista reiteistä tiedä koskaan, viimeeksi samoilla spekseillä haettu reitti oli aivan loistava mutta toselle huippu MTB reitti on asvaltilla ajelua hienoissa maisemissa ja toiselle se on hienoja polkuja ja pieniä vuoristoteitä. Seuraavalla kerralla pitää syynätä kartta tarkemmin ja erityisesti varata aikaa alueen tutkimiseen itse.

Tekniikka: Formula jarrut...siirretään kierrätykseen tämän reissun jälkeen.

Faktalaatikko päivä 9

Reitti: Merano-Bolzano-Rivereto, junalla. Rovereto-Torbole-Malcesine pyörällä

Matka: 37,13

Nousumetrit: 242

Korkein kohta: 287

Pyörä liikkui: 2 tuntia ja 11 minuuttia

Sää: aurinkoinen ja kuuma, pientä vastatuulta eli etelästä

Fiilis: vähän väsynyt ja outo, keli oli kuuma ja oli vähän että tässäkö tämä reissu nyt on, kun ollaan Gardalla, reissun  eri vaiheet palaili mieleen.

Mokat: ei mokailtu tänään

Tekniikka: ei murheita

Faktalaatikko päivä 8

Reitti: Bormio-Passo Stelvio autolla, Passo Stelvio-Prato Allo Stelvio-Lasa-Silandro-Coldrano-Laces-Castelbell-Naturno-Plaus-Merano

Matka: 74,96 km (pyörällä) lisäksi muutama kilometri suksilla

Nousumetrit: 100 (pyörällä), hiihtohissällä noin 5000 ja autolla 1535 

Korkein kohta: 3450 m sukset jalassa, 2758 m pyörän kanssa

Pyörä liikkui: 3 tuntia 2 minuuttia

Sää: aurinkoinen ja tottakai tuuli idästä kun ajoimme kohti itää

Fiilis: itsellä ihan loistava kun pääsi vähän mäkee laskemaan ja muutenkin, ajokin maistui mukavalta joka näkyi vauhdissa. Ninaa hieman jännitti alppihiihto kun oli edellisestä kerrasta 20 vuotta mutta kun telluja ei vuokraamossa niin ei kun puikat jalkaan ja menoksi hyvillä fiiliksillä. Siirtymät on aina vähän tuskasia mutta ihan hyvillä fiiliksillä Meranoon päästiin.

Mokat: oli ajatus syödä ennen siirtymätaivalta ja päätettiin syödä alhaalla eikä Passo Stelviossa mutta alhaalla oli jo keittiöt kiinni jotain siestaa viettämässä joten ei syöty. Tarinan opetus, näillä reissuilla kannattaa syödä kun ruokaa on tarjolla.

Tekniikka: Jarrut oli kovilla Stelvion laskussa mutta lämpenemistä ja pienoista katoamista lukuun ottamatta toimivat kuitenkin. Vaihteista alkoi kuulua pientä säädön tarvetta mutta ei sen kummempaa. Formulan jarrut ei myöskään tämän reissun perusteella kuulu ykkösketjuun jarruja hankkiessamme. Shimanon XT tai XTR niin ei tarvii ihmetellä jarrujen säätämistä, ilmaamista tai yleensä onko jarrut, Shimanolle annan siis tässä jarrupisteet muutaman pyörän kokemuksella, suosittelen. Vuokraamon sukset oli surkeessa kunnossa mutta toimi joten kuten kun lumen pinta oli pehmyt mutta pohjat ja kantit aivan huoltamatta siitä miinus.

Faktalaatikko päivä 7

Reitti: hissillä Bormiosta Cima Biancalle 3000 metriin, siitä patikoiden noin tunnin verran alaspäin ja sieltä sitten takasin.

Matka: 6,2 km jalkaisin

Nousumetrit: 382

Korkein kohta: 3026 m

Liikuttiin: 2 tuntia 46 minuuttia

Sää: aurinkoinen, pientä tuulta huipulla

Fiilis: hyvä fiilis, mukava välipäivä pyörän kanssa liikkumisesta

Mokat: hieman tulomatkalla poikettiin reitiltä kun seurattiin vanhoja merkkejä ja jouduttiin vähän hankaliin paikkoihin vuoren rinteelle jossa ei mitään polkua ollu mutta päästiin hyvin sitäkin kautta etenemään, ei ihan mikään perhereitti. Vanhat merkt oli kivivyöryn mukana siirtyneet ja polkukin siinä samassa hävinnyt

Tekniikka: ei murheita

10. Ajopäivä. Ei se aina kulje.

Kuvan nimi voisi J. Leskistä lainaten olla Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin. Paitsi ettei tuossa ole ilta. Aamulla tuulen loppuminen yllätti purjehtijat. 

Kuten ehkä edellisestä viestistä kävi ilmi, kumpikaan meistä ei ole ihan pähkinöinä Gardasta. Aamu ei  tosin lupaillut ihan yhtä paahteista päivää kuin eilinen, mutta hiostavaa oli. Ukkonen jyrisi kaukaa ja välillä ropsahti muutama pisara vettä. Ajateltiin nousta rantativolin ja helteen yläpuolelle ja käyttää siihen alkuun hissiä. Pekka kaivoi Bikemapistä upeaksi kuvaillun maastoreitin, joka lähti Malcesinen kabiinin yläasemalta kohti Monte Baldoa. Luvassa oli reipas 50 km ajoa ja n 900 m nousua. Homma alkoi mennä poskelleen heti alussa. Hissin ala-asemalla huomattiin, että seuraava vuoro, johon pyörät saisi ottaa mukaan lähtisi vasta parin tunnin päästä. Meillä oli siis hyvää aikaa hikoilla ja syödä lounasta. Pyöräilijöille oli varattu oma kabiini ja se tulikin tupaten täyteen. Muu väki kulki ylös nonstoppina, mutta pyöräilijöille oli varattu tietyt vuorot, aamuisin vuoroja oli tiheämmin ja kymmen ja kahden välillä oli tauko. Varmaan ruuhkan vuoksi.

Kabiini vei meidät 1760 metriin. Aika moni muukin oli päättänyt tulla katselemaan maisemia. Pyöräreitti lähti laskemaan hiekkaserpenttiinä ja saavutti pian asfalttitien. Sitä sitten jyrättiinkin pitkään ja hartaasti. Tässä kohtaa molemmilla alkoi alahuuli väpättää. Tällä reissulla ollaan ajattelu asfattitietä ihan riittävästi ja tänään oli toiveissa kunnon maastoiloittelu, kun kerrankin sai ajella ilman kuormaa. Maisemat toki oli hienot, mutta paremmin tuo tie olisi maantiepyöräilyn sopinut kuin läskillä lätsyttelyyn. Oltiin kunnon maastoajon toivossa pudotettu rengaspaineet alas, mutta nyt saatiin pumpata renkaat nöyrästi takaisin täyteen. Maisemat oli toki edelleen hienot ja Suunnin mukaan lämpöä oli siedettävät +20. Kun ajossa ei oikein ollut kehumista, niin onneksi oli edes lehmiä.

Lehmistä tehtyjen havaintojen mukaan kärpäset kiusasivat täällä paljon enemmän kuin ylempänä vuoristossa ja lehmillä näytti olevan aitaukset, mutta useimmin ne kuitenkin olivat aitauksen ulkopuolella.

Sotkettiin siis asfattia ja kun nousua oli takana jo 500 m, kiroilu alkoi nousta uudelle tasolle. Pekka mökötti ja mie yritin ajaa mäet mahdollisimman kovaa, että pääsisin pois täältä. Vaikka sinne rannalle. Tosin lähtö oli mennyt niin myöhään, että vaikka heti oltaisiin perillä, niin kummoista rusketusta ei ehtisi hankkia.

Colonei di Pesinasta alkoi yllättäen hiekkatie. Ei se nyt kunnon maastoajoa ollut, mutta riittävän lähellä kuitenkin, Vähennettiin innoissamme renkaista painetta ja Pekka viritteli oikein kameran päähänsä.

Matkalla pujotettiin aika monen piikkilanka-aidan välistä, mutta kyllä sen reitin piti tuosta kulkea. Matkalla oli tiiviitä betonilla päällystettyjä nousuja, mutta kyllä ne ylös tuli kun oikein sitkutti.

Hiekkatie päättyi yhtä nopeasti kuin alkoikin. Masentuneina ei jaksettu enää pumpata renkaita vaan ajeltiin kieli keskellä suuta peläten, että rengas vekkaa alle. Toinen masennuksen aihe oli se, että Suunnon mukaan nousumetreistä puuttui edelleen 250 m. Toivoin, että reittikuvauksessa myös nousumetrit olisivat menneet pieleen.

Toive ei toteutunut,  Pradan kylän jälkeen alkoivat nousut. Pradassa ei näkynyt käsilaukkuja eikö muutakaan luksusta. Kiroiltiin ja ajettiin. Mie pääsin raivon siivin helpohkosti ylös ja Pekka maksimoi kurjuuden ja kihnutti hitaasti. Mäki maksaa velkansa ja niin kävi nytkin. Alamäki oli hurja. 

Mäki olisi laskeutunut Castello di Brentronen kylään, mutta hypättiin 17. mutkassa  ulos ja jatkettiin laskettelua kohti kotikylää. Mäessä ilmeisesti pidetään mäkikisoja, eli jos jotakuta muutakin rantaelämä ahdistaa, niin nousu varmasti rauhoittaa nopeasti. Koska tultiin mäkeä vastavirtaan ja muutenkaan olo ei tuossa kohdassa ollut kovinkaan vastaanottavainen, ja hypättiin vielä keskenkaiken "polulle" niin speksit jäivät hieman epäselviksi, mutta luultavasti nousua n 7 km matkalla olisi 1000 m. Ihan kiva. Kotona selvisi, että nousun nimi on Prada Alta ja keskijyrkkyys on14,8 ja maksimi 17%. Eipä ole ihme, että jarrut kärysivät.

Myös siis kurvattiin "polulle" ja kaahattiin ensimmäiseen ravintolaan syömään.

Monenlaisia lenkkejä on tullut ajettua, ja tuo jää historiaan ehkä yhtenä huonoimmista. Eihän se reitin syy ollut, meillä oli vaan väärä asenne ja väärät odotukset. Huomenna pakataan reput viimeisen kerran ja ajetaan viimeinen etappi kohti Veronan lentokenttää.

Faktalaatikko päivä 6

Reitti: Prato Allo Stelvio-Gomaggi-Trafol-Passo Stelvio- Bormio

Matka: 47,24

Nousumetrit: 1980

Korkein kohta 2770 m

Pyörä liikkui: 4 tuntia 34 minuuttia

Säätila: aurinkoinen, ei tuulta, lämpötila 13-26 astetta, nousussa ei takkia tarvinnut, laskussa se oli paikallaan mutta Bormiossa sai kyllä heti ottaa kerroksia pois päältä

Fiilis: pelon sekaisin tuntein lähdettiin mäkeen, sovittiin tai ei sovittu että ajetaan omaa vauhtia ja niin tehtiin. Ajatukset vaihteli siitä että ei jaksa ylös asti siihen että kyllä se joka kammen pyörähdyksellä lähempänä on, itse yritin pitää mahtavaa 6 km/h minimiä ettei meno ihan pysähdy. Matka oli pitkä ja tunteet vaihteli mutta itsellä fiilis pysyi jotenkin plussan puolella koko matkan väsyksestä huolimatta ja ehkä osittain siitä syystä kun näki miten vaikeaa Ninalla oli niin yritti omalla tekemisellä tukea toista mäessä. Mulla meni loppuun asti samalla tappavalla siis oikeasti tappavalla tahdilla mutta Ninalla oli vaikeaa, ylös tuli kuitenkin vaikka tuskaa näytti viimeset metrit olevan.. Ylhäällä itsellä oli kyllä hyvä fiilis että tännepä tultiin, Nina oli väsynein mitä olen nähnyt koskaan, fiilarit sen mukaiset.

Mokat: ei mitään merkittävää, no missattiin hieno Military road alastulo Bormioon mutta ei olisi ollut järkevää lähteä väsyneenä sitä ajamaan joten mentiin isompaa tietä.

Tekniikka: multa loppu jarrut Bormion alamäessä ja piti sinnitellä alas metalli metallia vasten takajarrulla mutta muuten tekniikka pelas.

Faktalaatikko päivä 5

Reitti: Vent-martin Bush Hutte-Similaun Hutte (Niderjoch)-Vernago-Senales-Staben(Naturno)-Castelbello-Laces-Coldrano-Silandro-Lasa-Prato Allo Stelvio

Matka: 70,75

Nousumetrit: 1465

Korkein kohta 3036 m

Pyörä liikkui: 7 tuntia 41 minuuttia ja pari sekkaa päälle, ei olis enää paljon pidemmälle liikkunu

Säätila: aurinkoinen, pientä pohjoistuulta Ötztalin puolella mutta Similaun harjanteen jälkeen Italiassa keli alkoi lämmetä. Naturnosta ajettaessa todella navakka ja puuskittainen lännestä puhaltava tuuli ei tehnyt matkasta yhtääm helpompaa kun suuntamme oli suoraan vasteen tuulta.

Fiilis: nousussa Similaulle fiilis oli minulla hyvä, tosin jännittynyt siitä mitä harjanteen jälkeen on edessä. Ninalla vaikutti edelleen vaikealta meno vaikka se ei siltä näyttänyt, ylhäällä tehdyssä video päivityksessä hänen fiilikset noususta kiteytyy. Omatkin fiilarit alko hieman muuttua alas tullessa kun raahattii pyöriä kapeaa vuoren seinää kulkevaa ränniä pitkin alas ja ajamaan ei päässyt. Rankka päivä kaikin puolin ja kun päästiin kuitenkin määränpäähän fiilis oli sekava, että päästiin tänne kuitenkin.

Mokat: Similaulta alas tullessa työnsimme pyöriä turistiryhmän takana ja polku näytti hyvältä joten hyppäsin pyörän selkään ja lähden ajamaan. Eturengas vekkasi yhdessä kivessä ja heitti pyörän linkkuun ja loppu tuloksena kaaduin turistiryhmän vetäjän ja yhden vanhan rouvan jalkoihin. Mitään ei sattunut heille onneksi, renkaasta tuli ilmat pihalle ja vanteeseen ruttu. Pumppu esiin ja pumppaamaan ja pyörittelemään josko tiivistelitku paikkaisi tubeless renkaan ja niin sitä kohta oltiin taas työntämässä. Mutta tarinan opetus oli että kun väsyttää, ärsyttää ja mieleen tulee "hyvä ajatus" niin mieti vielä kerran hyppätkö ajamaan tai mikä se ajatus sitten onkaan. Tuossa tilanteessa olisi voinut käydä tosi huonosti, esimerkiksi törmätessä muihin ihmisiin tai katkasemalla kätensä keskellä vuoren rinnettä. Eli maltti on valttia.

Tekniikka: ei muuta kun että Bomboloni on surkea rengas kaikilla muilla alustoilla kun asvaltilla

9. Ajopäivä. Kohti Gardaa.

Merano oli vienyt meidät sivuun reitiltä, joten korjasimme kurssia junailemalla Bolzanon kautta Roveretoon. Italian rautatiet tuntuvat toimivan tehokkaasti, lipunosto oli helppoa ja pyörien kuljettamiseen sopivat vaunut on uudemmissa junissa selvästi merkitty. VR saisi ottaa mallia. Vaikka pyörät kulkevatkin helposti rajojen sisällä, useimmilla alppenkrossaajilla on ongelmia pyörän kuljettamisessa takaisin Saksaan.  Ongelma johtuu ilmeisesti pyöräpaikkojen vähäisestä määrästä Saksan ja Itävallan junissa. Lippu pitäisi hankkia ennakkoon Saksasta, mutta ainakin netin kautta se on melko mahdotonta. Aika moni turvautukin shuttle-palveluun. Myö kierretään tämä lentämällä kotiin Veronasta.

 

Roverenton asemalla vastaan löi kuuma tuuli. Ensimmäinen asia joka tuli mieleen, oli että voisiko joku ottaa saunan pois päältä. Eipä auttanut kuin nostaa reppu selkään ja lähteä ryömimään kohti Torbolea. Yllättäen meillä oli taas vastatuuli, kuten kaikilla siirtymäosuuksilla. Jos oikein kuvitteli, niin ehkä ilma liikkui siittenkin ja viilensi. Tuntui että reilun 13 km matka kestää ikuisuuden. Onneksi täällä saa loistavaa jäätelöä. Toisin kuin viimevuonna reitillä  oli onneksi joku muukin. Reitille sattui yksi "vuorikin". Nousumetreiltään vaatimaton, mutta tänään se tuntui yhtä kovalta kuin Passo Stelvio. Kyllä ihmisen ruumis on viisas. Se osaa aina suhteuttaa käytössä olevat voimat edessä oleviin haasteisiin. Kaikki menee mitä on käytettävissä, tai mieluusti vähän enemmän. Sama juttu on kyllä meillä talousneroilla rahojen kanssa. Mutta happivelka on halpakorkoista lainaa...

Happivelelasta tuli mieleen vanha Suuntoni, T6c joka aikanaan oli kovinta kamaa jota rahalla saa. Liputan sitkeästi Suuntoa, Polareista en oikein tykkää. Miun mittari on kierrätyspeli, koottu kolmesta eri mittarista. Mittari alkaa olla niin iloisesti ikääntynyt, että jos siitä jotain dataa sattuu saamaan ulos, niin ennen tarkempaa analyysiä kannattaa hetki miettiä ovatko luvut järkeviä. Yleensä tulin Pekkaa parisataa metriä jäljessä nousumetreissä ja sykkeen tai matkan mittaus pysähtyi joka kerta. Eipä sillä, loppuun astihan kaikki reissut pitää ajaa, joten samapa tuo toimiiko mittaus vai ei. Ja tällä reissulla koneesta revittiin kyllä irti kaikki mitä lähtee, joten sykerajat sai kyllä unohtaa. Sen verran mittausdataa tuli, että lähtösykkeet putosivat tutusti 3 ajopäivän jälkeen noin 15 pykälällä, ja muutenkaan väsynyt kone ei juuri jaksanut kierroksia nostaa. Olisi ollut jännä seurata mitä nykyaikainen mittari kertoisi esim unenaikaisesta palautumisesta. Oliko väsymys todellista vai kuviteltua? Entä voisiko nykyaikaista hyvinvointimittaria käyttää jumppatöissä samaan tapaan kuin säteilyä mittavaa dosimetriä labrassa. "Nyt on liikaa kuormaa, palautuminen on pysähtynyt?" Säästettäisiinkö tällä muutama rasitusvamma/flunssakierresairasloma? 

Mutta takasin tielle. Koska en saanut suunnosta oikein muuta dataa ulos, niin viihdytin Pekkaa kertomalla lämpötilan muutoksista. Ensimmäinen jätskitauon aikana mittari näytti yli 50, saattaa olla että tämäkään lukema ei ole ihan validi, mutta haitanneeko tuo. Kuuma jokatapauksessa oli. Ikuisuuden jälkeen, 13 km voi näköjään joskus olla ikuisuus, saavuttiin kahvilaan,  josta siintää Garda. Sanoinko jo, että oli kuuma?

Elämässä on monia yleisesti hyväksyttyjä asioita, joihin ei saa väittää vastaan, esim marraskuu on kamala, Stand up on hauskaa, Amanda B ja Pentik myyvät kauniita sisustustuotteita ja Garda on ihana paikka... No onhan täällä kaunista ja järvessä ihanaa kirkasta vettä vaikka eskimoa treenata, jos löytäisi säällisen kajakin. Mutta vuorien hiljaisuuden jälkeen henki uhkaa salpautua ihmismassojen edessä. Mitä ihmettä ne tuolla rannalla makaa, onko ne koomassa? Nyt onneksi ei tultu suoraan vuorilta vaan käytiin Meranossa adaptoitumassa. 

Torbolesta jatkettiin matkaa pitkin järven itäsivua kohti Malcesinea. Syke alkoi laskea ja paniikki lievittyä. Hiljalleen aloin ymmärtää miksi ihmiset käyvät täällä. Joku tykkää rimpuilla vuorilla,  joku tykkää retkottaa rannalla, olkoon niin.

8. Ajopäivä. Hiihtopäivä

Erilainen päivä. Aamulla pakattiin pyörät taksiin ja hurautettiin takaisin  Stelvioon. Olisihan tuon tietysti voinut ajaakin, jos olisi ollut ylimääräisiä voimia. Bormion puolelta Stelvion nousu on hieman lyhyempi, mutta jätettiin kihnuttaminen tällä kertaa muille. Nousussa oli taas väkeä pilvin pimein ja joku hiihtojoukkue viritteli rullasuksiaan, on ne kovia! Moottoripyöriä on tänäänkin mutta vähän kevyemmällä racingmeninigillä kuin sunnuntaina. Muutama itsetuhoinen mahtuu toki aina matkaan.

Taksista purkauduttuamme haeskelimme hartaudella reittiä hiihtoaluelle. Stelvion laki ei ole kovinkaan laaja, luulisi yhden hiihtokeskuksen löytyvän helposti, mutta asiat eivät aina mene niinkuin luulisi. Aikamme palloiltuamme löysimme avoimen vuokraamon ja lipputoimiston. Telluvehkeitä emme saaneet, mutta ei kaikkea voi pyytää. Miuta vähän jännitti, en ole laskenut kannat kiinni pariinkymmeneen vuoteen. Virittelimme pyöräilykamppeista hiihtokamppeet. Mainoskuvissa lasketaan bikineissä, mutta ihan sille linjalle ei tohdittu lähteä. Pyöräilyhousut ja irtolahkeet saivat välttää. Vanhasta muistista virittelin puffeja kaulaan ja olisin laittanut kypärän allekin, mutta onneksi vuokraamon mies vähän toppuutteli. 

Vuokraamosta raahattiin kamppeet kabiinin ala-asemalle. Tuntui omituiselle kantaa suksia, kun maa oli paljas, lämpöä parikymmentä ja muut olivat sortseissa ja t- paidoissa. Outoa fiilistä täydensi se, että parkkipaikalla näkyi kyllä hiihtotiimien autoja, mutta kabiiniin ei noussut ketään muita suksien kanssa. Kahdella kabiinilla noustiin 2760 metristä  3174 metriin. Kyllä siellä lunta oli, radat rakennettuina ja väkeä rinteissä. Kabiinin yläasemalta matka jatkui nappihisseillä. Ylin hissi nosti 3450 metriin. Näin ylhäällä en koskaan ollut ollut.

Omituinen fiilis. Aurinkoa taivaan täydeltä ja kerrankaan ei palellut. Lunta ja vuoria oli silmän kantamattomiin. Stelviossa hiihdetään vain kesällä, sydäntalvella olosuhteet taitavat olla liian haastavat ja Bormion isot hiihtoalueet liian lähellä. Keskus on yleensä auki 8-17, mutta nyt lumitilanteesta johtuen hissit olivat alkaneet pyöriä jo seitsemältä ja ne suljettiin 12.45. Lumi sohjoontui päivän mittaan, mutta helpompi oli laskea kun keväällä Tahkolla. Olisi ollut täydellinen tellukeli! Rinteessä ei juuri turisteja ollut yhtä venäläisperhettä lukuunottamatta vaan enemmistö oli asialle hyvinkin vihkiytyneitä harrastajia/ammattilaisia. 

Oma olo suksilla tuntui aika huteralta, yritin asetella milloin mitäkin suksea eteen ja paina takapolvea väkisin maahan, mutta ehjänä selvittiin. Pekka sulautui muuhun porukkaan loistavasti kaikkine Ötzilästä löytyneine nopeine laseineen ja monoihin tungettuine housunlahkeineen. Telemarkissa kehittyisi varmasti paremmin, jos osaisi laskea hienoa leikkaavaa alppikäännöstä, mutta tänään en jaksanut kehittyä enkä keskittyä Pekka-possun hiihtokouluun vaan laskettelin menemään enempi miten sattuu. Luultavasti ei Suomessakaan tarvitse rynnätä ostamaan alppisuksia.

 

Hissien mentyä kiinni oli taas jarruremppan aika. Pekalta oli hukannut vuorostaan etujarrunsa. Koska laskussa Prato allo Stelvioon jarrua luultavasti tarvittaisiin, palojen vaihto oli lienee tarpeen. Jos edellisissä postauksissa ollaan haukuttu renkaita, niin nyt voisi haukkua Formulan jarruja, kyseiset vehkeet eivät nauti juurikaan luottamusta.

Ennen laskua törmättiin ensimmäiseen suomalaiseen. Tai ei tämäkään herra enää Suomessa asunut mutta suomea puhui. Hän oli Toscanan reissun jälkeen siirtynyt Bormioon keräämään klassikkonousuja: Passo Gavia, Passo Stelvio ja Mortiloro. Harrastus se kai tuokin on. Huipulla oli toinenkin suomea puhuva herra, nimittäin makkarakioskin myyjä, joka tiedusteli Pekalta maistuisiko hapankaali. 

Rennoksi laskua Stelviosta alas ei voi sanoa. Eikä myöskään ihmetytä, että sunnuntaina nousussa vähän väsytti. Jarrut tuntuivat niin oudoilta, että lasku piti ottaa ihan rauhassa. Lisähaastetta antoi edessä törttöilevä autovuokraamon pakettiauto, joka ei oikein ollut mahtua neulansilmiin. Muutamaan kertaan se päättikin mutkassa pakittaa ja oli samalla peruuttaa muutaman pyöräilijän  yli. Myös kurveihin juuttuvat matkailuautot aiheuttivat ylimääräistä sykkeen nousua. Torvet soivat ja hirveä härdelli. Kaaoksen seassa sujahteli kuolemaa halveksivia moottoripyöriä ja pyöräilijöitä. Pakun edesottamuksia saatiin seurata viimeiseen mutkaan asti, jossa kuski sai revityksi peliinsä irti törmätessään vastaantulevan matkailuautoon. 

Prato alla Stelviossa yritettiin syödä lounasta huonolla menestyksellä. Keittiö oli siestan takia kiinni. Pieni kiukku lounaan väliinjämisestä nosti läskin lentoon ja tylsä siirtymä Prato allo Stelviosta Meranoon sujui vastatuuleen melkein kolmenkympin keskinopeudella, melkoinen saavutus kahdelle väsyneelle raskaasti kuormatulle läskille. Reitti oli siis sama, jota ajoimme Similaulta selvittyämme, mutta myötämäkeen huomattavasti rivakampi. Siirtymää Stelviolta Meranoon kertyi reilu 70 km. 

Italia tuntuu olevan hyvin pyöräilymyönteinen maa, pyörätiereitistö on hyvin merkittyä ja etupäässä turvallisesti erillään muusta liikenteestä.  Junissa pyöriä on helppo kuljettaa niin kauan kun pysytään maan rajojen sisäpuolella. Pyörätiet tuntuivat olevan runsaassa käytössä. Erityisen hienoa oli se, että liikkellä oli paljon perheitä lapsineen. Myös sähköpyöriä tuntuu olevan liikenteessä paljon, sekin on hyvä, ei se sähköpyöräkään itekseen kulje.

Saatiin seisautettua fillarit Meranoon ja majoituttiin itseämme hienompaan hotelliin. Tosin aika oli ehkä hieman ajanut Hotel Bellevuen ohi, vähän niinkuin meidänkin. Iltapuhteena käytiin hankkimassa liput itsellemne ja pyörille. Tosin kuin Saksassa toimitus sujui ilman ongelmia.

Joskus sitä sopeutuu ympäristöönsä, niin ettei paljoa tapetista erota...

Vaikka hotelli oli hieno, huone ei silti pysynyt siistinä. Herra Steven Reissin motivaatioprofiilin mukaan kummallakaan meistä järjestelmällisyys ei ole kovinkaan kovassa kurssissa, olisikohan asiassa perää. Hotellihuone ainakin räjähtää sekunneissa.

Huomenna sullotaan  kamat takaisin reppuun ja lähdetään viimeiselle etapille kohti Gardaa.

7. Päivä. Lepo

Joku muukin taisi luomisen tuskassaan seitsemäntenä päivänä levätä. Tästä reissusta on ollut luovuus kaukana, muuta muuta kuormaa on ollut sen verran, että paras puhaltaa peli päiväksi poikki ja keskittyä turistihommiin. Aamulla pyöriteltiin respan suosiollisella avustuksella vaihtoehtoja päivän keventämiseen, eli joko taksilla Passo Gaviaan ja siitä takaisin reitille tai sitten taksilla takaisin Stelvioon ja sieltä eilen ajamatta jäänyttä military roadia takaisin. Tokikaan tuo jälkimmäinen vaihtoehto ei olisi yhtään helpottanut huomisen päivän ajourakkaa. Miun käsi oli sen verran ärtynyt, että ei tehnyt mieli paljoa pyörää sarvista tarttua ainakaan alamäkipomputtelun merkeissä.  

Lauantaina oltiin saatu kotoa uutisia, että alakertaan oli taas muodostunut maauimala, eli sadevesi tällä kertaa täyttänyt autotallin lisäksi varastotilat. Tilanne aiheutti vähän ylimääräistä hiotusta, vesivahinkoja kun on vähän hankala etänä hoitaa.Tänään noheva kodinhengettäremme ilmoitti ottaneensa katastrofin hallintaan ja ohessa niskalenkin kunnan teknisestä toimesta. Saatiin huokaista. Kyllä kaikilla pitäisi olla oma Elma!

Huojentuneina jätettiin pyörät talliin, jatkettiin hotellihuoneen varausta ja otettiin hissikyyti kolmeentonniin. Ajattelin alkaa treenata triathlonia salaa. Täällä ei kukaan ollut näkemässä. Laskeuduttiin kivistä reittiä kohti lampia, uitiin ja tehtiin mäkivetoja. No oikeasti, kohan höntsäiltiin ja nautittiin. Juoksemisen keveys on suhteellinen käsite, ja on sata kertaa helpompi juosta vuoren seinää ylös vaikka korkeutta olisikin, kuin kantaa läskiä samalla seinällä. 

Huomenna on uusi päivä ja ihan  uudet suunnitelmat. Miehän olisin jääräpäisesti roikkunut kiinni alkuperäisessä reittisuunnitelmassa vaikka kroppa ja pää olisivat olleet tohjona, mutta onneksi matkassa on huomattavasti joustavampi yksilö, jolle suunnitelmat ovat olemassa vain muuttamista varten.