11. Ajopäivä. Villa Franca

Viimeisen kerran kamppeet reppuun. Kummasti tuntuvat tavarat turvonneen, kun eivät olleet mahtua millään. Ja päivä päivältä reppu on myös painavampi, vaikka eilen söinkin Söldenistä asti rakkaudella raahaamani suklaat pois. Kumma kyllä, vaikka tavarat levitettiin joka ilta pitkin hotellihuonetta, mitään ei ilmeisesti ole unohtunut. Tänään pakkaamiseen piti käyttää hieman enemmän ajatusta, että työkalut ja nesteet olisivat viimeistään turvatarkastuksessa jossain muualla kuin repussa. Kiva olisi jos löytyisi "puhdasta" päälle, kun viimein päästään kentälle. Puhtaat vaatteet ovat kyllä toiveunta, onhan näitä nyrkkipyykillä pyykätty, mutta puhtaus ja raikkaus on kyllä kaukana. Vaikka en yleensä kovinkaan paljoa kiinnitä huomiota siihen mitä päälleni puen, niin nyt katselen kateudella kaikkia ohitse lipuvia kesämekkoja. No huomenna sitten.

Matkaan päästiin puolisen tuntia etuajassa, meillähän on tapana suunnitella aikataulut viimeisen päälle... Reitistä ei ollut ihan selvää käsitystä. Ajateltaisiin Gardan-(ihanaa)rantaa kunnes kurvattaisiin sisämaahan ja suunnistettaisiin kohti lentokenttää. Alkumatka sujui vauhdikkaasti, eka 20 km 47 min. Liikenne alkoi ruuhkautua kylien kohdalla, mutta joten kuten pääsi pientareen puolelta pujottelemaan. Maantiepyöräilijät työntivät autoletkoista ohi melko pelottomasti, oli siinä tainnut yksi pyöräilijä vähän osumaakin saada. Reitti oli toki kaunis, mutta tiukasti piti pitää katse pientareessa ja Pekan takarenkaassa, jos mieli ehjänä selvitä. 

Gardan kaupunkiin saavuttaessa liikenne oli jo ihan tukossa, vaikka ei se ihan siltä tuossa kuvassa näytäkään. Pelastauduimme kahville rantaan. Väkeä oli rantabulevardin täydeltä ja eteneminen vaikutti aika toivottomalta. Miulla oli joku ihme paniikki ehtiä lentokentälle niin pian kuin mahdollista, vaikka meillä oli ruhtinaallisesti aikaa. Pekka otti tämänkin ihan rauhassa. Väsymys alkoi ilmeisesti painaa, kun myös jokapuolelta kaikuva saksa alkoi ottaa päähän. Tuntui, ettei kukaan koko järvellä puhu italiaa.

Ihmispujottelun lomassa ehdittiin  shoppaillakin, eli saatiin hankituksi makuualusta, jolla saataisiin taas pehmustetuksi pyörät kuljetusta varten. Aikamme kujilla puikkelehdittuamme  pääsimme lopulta ulos kaupungista. No viime kesän rantautuminen tulikuumaan Sirmioneen oli vielä paniikkiherkenpi kokemus.

Seurasimme rantatietä Bardolinoon asti, josta kuvasimme sisämaahan. Isoa tietä, pientä tietä, tietä viinitarhojen välissä ja tietä kanavan varressa. Kovin romanttistahan tuommoinen viinitarhojen välissä kruisailu on, mutta ilmeisesti helle karkoitti suurimman romantiikan tarpeen. 

Ihan niin kuuma ei ollut kuin viime vuonna, mutta lähellä neljääkymppiä mentiin. Reittiin kuului toki myös perinteinen kurvailu teollisuusalueilla. Osuimme samaan baariin lounaalle kuin edellisenä vuonna. 

Pekka yritti oikaista lentokentälle.

Veronan kenttä on suht pieni ja helposti saavutettavissa myös pyörällä. Teimme leirin terminaaliinja pakkasimme pyörät retkipatjaan. Vartijat kävivät säännöllisin väliajoin seuraamassa riehumistamme Leathermanin ja retkipatjaan kanssa. Yksi vartijoista vei luvan kanssa patjan rippeet kotiinsa.

Yritettiin peseytyä ja vaihtaa puhtaampaa päälle, mutta olo oli tahmea. Oltiin niin hyvissä ajoin paikalla, että saimme vähän aikaa odotella tiskin aukemista. Kun tiski aukesi ja virkailija näki pyörät, alkoi show, joka viihdytti koko terminaalia. Muutama puhelu ja runsaasti huitomista. Pyörät talutettiin hihnalle, johon ne eivät tänäkään vuonna sopineet. Taas muutama kiihtynyt puhelu. Ylemmältä taholta tuli määräys, että kiekot pois ja satulat alas. Yritettiin taas selittää, että pyörä ei mahdu yhtään paremmin hihnalle vaikka takakiekot irrottaa. Saatiin lievennettyä tuomiota, eli vain etukiekot irti, mutta irrotetun kiekon pitäisi kulkea pyörän mukana. Ahaa! Virkailija kehotti kääntymään matkalaukkuja turvapakkaavan firman puoleen. 

Pakkauspojat tuijottivat epäuskoisina, mutta käärittävä oli, kun kerran ylempää käsky tuli. Toimitus keräsi laajan yleisön ja miekkoset riehuivat hiki päässä. 5 min ja 20 €/ pyörä, mutta kuljetus ei maksanut mitään. Jos pakkausoperaatioon ei oltaisi ryhdytty, kuljetus olisi maksanut 75 €/fillari. Kun pyörät oli pakattu, muistettiin, että olisihan meillä ollut irtohihnat matkassa, joilla etukiekot olisi voitu köyttää. Tiedä sitten olisiko kelvannut. Eli jos ken aikoo Villa Francasta lentää laukuttoman fillarin kanssa, niin kannattaa varautua viivytyksiin kentällä. Kaikilla muilla kentillä pyörä pitää kuljettaa rullaavana, ohjustanko käännettynä ja polkimet irroitettuna, mutta täällä ei. Tänään ohjeistus oli tämä, huomenna se on voi olla joku muu. 

Meidän järjestämän viihdykkeen lisäksi matkalaisilla oli urheilullisempaakin tuijotettavaa. Italian uintimaajoukkue oli saapunut kentälle. Oli siinä tyttöjä ja poikia hartioilla paiskattu. Italian uinnin supertähti Frederica Pellegrinikin sulhasineen oli paikalla. Hänellä kulkee varmasti muutkin lajit kuin tätipohja. Itse olen niin urpo, että juuri ja juuri tunnistin urheilijat uimareiksi, mutta onneksi laventelimyymälän myyjätär minua valaisi.

Münchenin lento oli myöhässä, liekö syynä ammuskelu Olympiakauppakeskuksessa. Münchenin kentällä ei tosin huomattu mitään poikkeavaa. Helsinkiin päästiin kaikkine tarvaroinemme ehjinä, vihreään muoviin pakatut fillaritkin saapuivat ainakin päällisin puolin kunnossa. Kenttähenkilökunnata pyöritteli taas päätään pakkaukselle. Fillari oli melko mahdoton kuljetettava terminaalista ulos,  ei se ainakaan matkatavarakärryssä liukuovista pihalle mahtunut. 

Edessä oli vielä öinen  pikataival kohti Leppävirtaa. Havahduttiin ruokapaikan metsästykseen liian myöhään, keittiöt olivat jo kiinni ja jouduimme jatkamaan reissumieslinjalla eteenpäin. Kotiuduttiin ennen kolmea. 

Koirat eivät juuri paluutamme noteeranneet. Tassu ei välittänyt edes jaloilleen nousta. Jotenkin reissu tuntui vajaalta. Jos oltaisiin menty perinteisellä kaavalla, molemmat olisivat kammeeneet aamulla töihin seitsemään ja muutenkin täyshärdelli päälle. Nyt lapset tulevat vasta huomenna, töihin pitää raahautua tiistaina ja Pekka lähtee uudelle reissulle vasta maanantaina, jotain on siis opittu. Talon- ja koiranvahdit olivat uuvuttaneet koirat ja puunanneet talon putipuhtaaksi, joten mikä tässä on laskeutuessa arkeen. Olo on vielä kohtuullisen hirveä, mutta eiköhän se vielä iloksi muutu. Pyykkiä näillä reissulla tulee tuskin koneellista, joten siitäkään ei tarvitse ottaa kierroksia.

Kun olo ja ajatukset kirkastuvat palataan vielä matkan tunnelmiin. Tai joihinkin muihin tunnelmiin. Pekalla on tekeillä The Trail Movie, jonka  ensi-iltaa joudutaan ehkä odottamaan hetki, mutta hyvää kannattaa odottaa. Kiitokset mukanakulkemisesta, palataan vielä asiaan! Tälläistä reissua ei enää tehdä, niin sanottiin viime vuonnakin. Alotin kuitenkin sopeutumisvalmenuksen ensi kesää silmällä pitäen. Ajateltiin panostaa sekä ravintoon että lookkiin. Eväät löytyivät Alkosta ja Lidlistä.

Ja Me naisista ohjeet miten siellä Alpeilla pitäisi pukeutua. Miulta puuttui nuo kaikki, ilmankos hapotti. Ainoastaan kampaus oli huoleton, joskin ilman lettejä. 

Faktalaatikko päivä 11

Reitti: Malcesine-Garda-Bardolino-Bassolengo-Lugagnano-Caselle-Villafranca aeroporto

Matka: 56,47

Nousumetrit: 430

Korkein kohta: 169 m

Pyörä liikkui: 3 tuntia ja 7 minuuttia

Sää: aamulla hieman usvainen mutta aurinkoinen, myötä tuuli pohjoisesta. Lämpötila 23-42 astetta

Fiilis: ihan hyvä, pyörä kulki rantatietä mukavasti, tunnin ajon jälkeen oltiinkin jo Gardan kaupungissa. Sitten hieman etsittiin reittiä mutta kaikkien mutkien jälkeen päästiin hyvin kentän tuntumaan tuttuun paikkaan lounaalle. Nina oli hieman jännittynyt joka varmaan johtui matkasta kentälle, mahdollisista mutkista lentokentällä (pyörien kanssa voi olla aina jotain kuten oli nytkin), itsellä myös vähän jännitystä ilmassa mutta kokonaisuutena hyvällä sykkeellä päästiin perille. Hieman haikea fiilis kuitenkin reissun loppumisesta mutta ei olisi samalla tahdilla jaksanut enää ottaa päivistä irti joten parempi lähteä kotiin.

Mokat: ei mitään mainittavaa.

Tekniikka: Garmin Oregon, en osaa käyttää sitä niin että etsisin sillä reitin ja että se olisi järkevä ja luotettava reitti. Tämä ehkä kuuluu tuohon moka osastoon paremmin. Mutta pitänee vissiin tutkia konetta että miten se toimii reitin rakentmisessa. Muuten ko laite on kätevä, jos akku loppuu tilalle voi heittää AA paristot ja homma jatkuu. Mulla on tossa Transalp kartta pohjalla joka hanskaa mukavasti alppien alueet. Valmiita reittejä voi ladata GPX fileenä vaikka activeoutdoor.de tai bikemap.net saiteilta. Niissä voi myös hyvin suunnitella omia reittejä.

Faktalaatikko päivä 10

Reitti: Malcesine-Monte Baldo-Clonei di Pesina-Prada-Brenzone-Malcesine

Matka: 57,82 km

Nousumetrit: 934 

Korkein kohta: 1757 m

Pyörä liikkui: 4 tuntia ja 9 minuuttia

Sää: aurinkoinen ja ukkosta ilmassa, hieman meinasi ripitella vettä mutta jäi lupauksen tasolle.

Fiilis: suurin odotuksin noustiin Monte Baldolle vajaaseen kahteen tonniin ja silmissä siinsi hienot vuoristopolut ja reitit mitä päästään ajelemaan. Mitä saimme, asvalttitietä 90% matkasta. Jo alkukilometrien jälkeen mulle selvisi että minkälainen reitti oli kyseessä ja voin kyllä tunnustaa että otti päähän kyllä niin että muutama julkaisukelvoton sanakin tuli sanottua. Tallensin myös videoraportin josta fiilikset välittyy. No muutama kilometriä metsän ja karjatien ajoa hieman helpotti mutta menipä päivä totaalisesti hukkaan. Nina allekirjoittaa nämä fiilikset vaikka hänellä olikin vuorostaan vahva päivä ja ajeli miten huvittaa ylämäet minun vääntelehtiessä satulassa jalkojen sekä pään kanssa painia käyden.

Mokat: suurin ja ainut moka oli lähteä tälle reitille mutta eipä näistä netistä katsotuista reiteistä tiedä koskaan, viimeeksi samoilla spekseillä haettu reitti oli aivan loistava mutta toselle huippu MTB reitti on asvaltilla ajelua hienoissa maisemissa ja toiselle se on hienoja polkuja ja pieniä vuoristoteitä. Seuraavalla kerralla pitää syynätä kartta tarkemmin ja erityisesti varata aikaa alueen tutkimiseen itse.

Tekniikka: Formula jarrut...siirretään kierrätykseen tämän reissun jälkeen.

Faktalaatikko päivä 9

Reitti: Merano-Bolzano-Rivereto, junalla. Rovereto-Torbole-Malcesine pyörällä

Matka: 37,13

Nousumetrit: 242

Korkein kohta: 287

Pyörä liikkui: 2 tuntia ja 11 minuuttia

Sää: aurinkoinen ja kuuma, pientä vastatuulta eli etelästä

Fiilis: vähän väsynyt ja outo, keli oli kuuma ja oli vähän että tässäkö tämä reissu nyt on, kun ollaan Gardalla, reissun  eri vaiheet palaili mieleen.

Mokat: ei mokailtu tänään

Tekniikka: ei murheita

Faktalaatikko päivä 8

Reitti: Bormio-Passo Stelvio autolla, Passo Stelvio-Prato Allo Stelvio-Lasa-Silandro-Coldrano-Laces-Castelbell-Naturno-Plaus-Merano

Matka: 74,96 km (pyörällä) lisäksi muutama kilometri suksilla

Nousumetrit: 100 (pyörällä), hiihtohissällä noin 5000 ja autolla 1535 

Korkein kohta: 3450 m sukset jalassa, 2758 m pyörän kanssa

Pyörä liikkui: 3 tuntia 2 minuuttia

Sää: aurinkoinen ja tottakai tuuli idästä kun ajoimme kohti itää

Fiilis: itsellä ihan loistava kun pääsi vähän mäkee laskemaan ja muutenkin, ajokin maistui mukavalta joka näkyi vauhdissa. Ninaa hieman jännitti alppihiihto kun oli edellisestä kerrasta 20 vuotta mutta kun telluja ei vuokraamossa niin ei kun puikat jalkaan ja menoksi hyvillä fiiliksillä. Siirtymät on aina vähän tuskasia mutta ihan hyvillä fiiliksillä Meranoon päästiin.

Mokat: oli ajatus syödä ennen siirtymätaivalta ja päätettiin syödä alhaalla eikä Passo Stelviossa mutta alhaalla oli jo keittiöt kiinni jotain siestaa viettämässä joten ei syöty. Tarinan opetus, näillä reissuilla kannattaa syödä kun ruokaa on tarjolla.

Tekniikka: Jarrut oli kovilla Stelvion laskussa mutta lämpenemistä ja pienoista katoamista lukuun ottamatta toimivat kuitenkin. Vaihteista alkoi kuulua pientä säädön tarvetta mutta ei sen kummempaa. Formulan jarrut ei myöskään tämän reissun perusteella kuulu ykkösketjuun jarruja hankkiessamme. Shimanon XT tai XTR niin ei tarvii ihmetellä jarrujen säätämistä, ilmaamista tai yleensä onko jarrut, Shimanolle annan siis tässä jarrupisteet muutaman pyörän kokemuksella, suosittelen. Vuokraamon sukset oli surkeessa kunnossa mutta toimi joten kuten kun lumen pinta oli pehmyt mutta pohjat ja kantit aivan huoltamatta siitä miinus.

Faktalaatikko päivä 7

Reitti: hissillä Bormiosta Cima Biancalle 3000 metriin, siitä patikoiden noin tunnin verran alaspäin ja sieltä sitten takasin.

Matka: 6,2 km jalkaisin

Nousumetrit: 382

Korkein kohta: 3026 m

Liikuttiin: 2 tuntia 46 minuuttia

Sää: aurinkoinen, pientä tuulta huipulla

Fiilis: hyvä fiilis, mukava välipäivä pyörän kanssa liikkumisesta

Mokat: hieman tulomatkalla poikettiin reitiltä kun seurattiin vanhoja merkkejä ja jouduttiin vähän hankaliin paikkoihin vuoren rinteelle jossa ei mitään polkua ollu mutta päästiin hyvin sitäkin kautta etenemään, ei ihan mikään perhereitti. Vanhat merkt oli kivivyöryn mukana siirtyneet ja polkukin siinä samassa hävinnyt

Tekniikka: ei murheita

10. Ajopäivä. Ei se aina kulje.

Kuvan nimi voisi J. Leskistä lainaten olla Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin. Paitsi ettei tuossa ole ilta. Aamulla tuulen loppuminen yllätti purjehtijat. 

Kuten ehkä edellisestä viestistä kävi ilmi, kumpikaan meistä ei ole ihan pähkinöinä Gardasta. Aamu ei  tosin lupaillut ihan yhtä paahteista päivää kuin eilinen, mutta hiostavaa oli. Ukkonen jyrisi kaukaa ja välillä ropsahti muutama pisara vettä. Ajateltiin nousta rantativolin ja helteen yläpuolelle ja käyttää siihen alkuun hissiä. Pekka kaivoi Bikemapistä upeaksi kuvaillun maastoreitin, joka lähti Malcesinen kabiinin yläasemalta kohti Monte Baldoa. Luvassa oli reipas 50 km ajoa ja n 900 m nousua. Homma alkoi mennä poskelleen heti alussa. Hissin ala-asemalla huomattiin, että seuraava vuoro, johon pyörät saisi ottaa mukaan lähtisi vasta parin tunnin päästä. Meillä oli siis hyvää aikaa hikoilla ja syödä lounasta. Pyöräilijöille oli varattu oma kabiini ja se tulikin tupaten täyteen. Muu väki kulki ylös nonstoppina, mutta pyöräilijöille oli varattu tietyt vuorot, aamuisin vuoroja oli tiheämmin ja kymmen ja kahden välillä oli tauko. Varmaan ruuhkan vuoksi.

Kabiini vei meidät 1760 metriin. Aika moni muukin oli päättänyt tulla katselemaan maisemia. Pyöräreitti lähti laskemaan hiekkaserpenttiinä ja saavutti pian asfalttitien. Sitä sitten jyrättiinkin pitkään ja hartaasti. Tässä kohtaa molemmilla alkoi alahuuli väpättää. Tällä reissulla ollaan ajattelu asfattitietä ihan riittävästi ja tänään oli toiveissa kunnon maastoiloittelu, kun kerrankin sai ajella ilman kuormaa. Maisemat toki oli hienot, mutta paremmin tuo tie olisi maantiepyöräilyn sopinut kuin läskillä lätsyttelyyn. Oltiin kunnon maastoajon toivossa pudotettu rengaspaineet alas, mutta nyt saatiin pumpata renkaat nöyrästi takaisin täyteen. Maisemat oli toki edelleen hienot ja Suunnin mukaan lämpöä oli siedettävät +20. Kun ajossa ei oikein ollut kehumista, niin onneksi oli edes lehmiä.

Lehmistä tehtyjen havaintojen mukaan kärpäset kiusasivat täällä paljon enemmän kuin ylempänä vuoristossa ja lehmillä näytti olevan aitaukset, mutta useimmin ne kuitenkin olivat aitauksen ulkopuolella.

Sotkettiin siis asfattia ja kun nousua oli takana jo 500 m, kiroilu alkoi nousta uudelle tasolle. Pekka mökötti ja mie yritin ajaa mäet mahdollisimman kovaa, että pääsisin pois täältä. Vaikka sinne rannalle. Tosin lähtö oli mennyt niin myöhään, että vaikka heti oltaisiin perillä, niin kummoista rusketusta ei ehtisi hankkia.

Colonei di Pesinasta alkoi yllättäen hiekkatie. Ei se nyt kunnon maastoajoa ollut, mutta riittävän lähellä kuitenkin, Vähennettiin innoissamme renkaista painetta ja Pekka viritteli oikein kameran päähänsä.

Matkalla pujotettiin aika monen piikkilanka-aidan välistä, mutta kyllä sen reitin piti tuosta kulkea. Matkalla oli tiiviitä betonilla päällystettyjä nousuja, mutta kyllä ne ylös tuli kun oikein sitkutti.

Hiekkatie päättyi yhtä nopeasti kuin alkoikin. Masentuneina ei jaksettu enää pumpata renkaita vaan ajeltiin kieli keskellä suuta peläten, että rengas vekkaa alle. Toinen masennuksen aihe oli se, että Suunnon mukaan nousumetreistä puuttui edelleen 250 m. Toivoin, että reittikuvauksessa myös nousumetrit olisivat menneet pieleen.

Toive ei toteutunut,  Pradan kylän jälkeen alkoivat nousut. Pradassa ei näkynyt käsilaukkuja eikö muutakaan luksusta. Kiroiltiin ja ajettiin. Mie pääsin raivon siivin helpohkosti ylös ja Pekka maksimoi kurjuuden ja kihnutti hitaasti. Mäki maksaa velkansa ja niin kävi nytkin. Alamäki oli hurja. 

Mäki olisi laskeutunut Castello di Brentronen kylään, mutta hypättiin 17. mutkassa  ulos ja jatkettiin laskettelua kohti kotikylää. Mäessä ilmeisesti pidetään mäkikisoja, eli jos jotakuta muutakin rantaelämä ahdistaa, niin nousu varmasti rauhoittaa nopeasti. Koska tultiin mäkeä vastavirtaan ja muutenkaan olo ei tuossa kohdassa ollut kovinkaan vastaanottavainen, ja hypättiin vielä keskenkaiken "polulle" niin speksit jäivät hieman epäselviksi, mutta luultavasti nousua n 7 km matkalla olisi 1000 m. Ihan kiva. Kotona selvisi, että nousun nimi on Prada Alta ja keskijyrkkyys on14,8 ja maksimi 17%. Eipä ole ihme, että jarrut kärysivät.

Myös siis kurvattiin "polulle" ja kaahattiin ensimmäiseen ravintolaan syömään.

Monenlaisia lenkkejä on tullut ajettua, ja tuo jää historiaan ehkä yhtenä huonoimmista. Eihän se reitin syy ollut, meillä oli vaan väärä asenne ja väärät odotukset. Huomenna pakataan reput viimeisen kerran ja ajetaan viimeinen etappi kohti Veronan lentokenttää.