Kaivoin nenästä verta..

...kai voin myöntää sen?

Kaivoin mitä kaivoin,luultavasti itelleni kuoppaa, mutta tässäpä tunnelmia tilanteesta, jossa startista on kulunut viikko.

Edellisen kirjoituksen tunnelmat eivät olleet kovin ruusuiset, eikä ruusuja sadellut muinakaan päivinä. Päivä päivältä ääni alkoi hiipua ja perjantaina oli pakko luovuttaa. Kun ei ole ääntä, ei voi ohjata ja jos ei voi ohjata, ei voi juosta kilpaa. Perjantain vietin turpa kiinni, ja pitäydyin ainostaan kirjallisessa viestinnässä. Töissä hiippailin työkaverien perässä, tökin kynällä selkään ja tuhersin käsittämättömiä lappuja, kotona jatkoin samalla linjalla. Koville otti, mutta suu pysyi kiinni. En  usko, että maailma menetti mitään, vaikka en vuorokauteen puhunutkaan. Työnantaja menetti kyllä, kun tunnit jouduttiin tuurauttamaan. Shit happens. Välillä näinkin päin. Lauantaina aloin saada aikaiseksi jotain korinaa, välillä vähän yskitti, mutta mitän selvää flunssaa en saanut aikaiseksi. Aloin keräillä kehään heitettyjä pyyheitä ja ajattelin, että jos ihan varovasti sitten kuitenkin starttais.

Aamulla olo oli ihan suht ok. Ääni ei ollut kaunis, mutta enhän nyt laulamaan ollutkaan menossa. Hermostuneena pörräilin ympäriinsä, hukkailin tavaroita ja keskityin kaikkeen epäolennaiseen. Otettiin yksi kyytiin yksi vielä risaisempi enkeli ja suunnattiin kohti Joroista. Sää oli syksyisen upea, olo ei niinkään. Käytiin hämmästelemässä  reittiä, ja todettiin, että järjestäjä oli virittänyt iloksemme varsin tormakan vitosen lisälenkin joka kaksinkertaisti kierroksen nousumetrit, mikäs siinä.  Numeroliivit päälle ja karsinaan. Pekka vaikutti hyvin tyyneltä. Mie tirautin jäsen M:n puolesta pienet itkut, kun ressukka ei pääsyt starttaamaan.

Kirjailin käteen ohjeet.

Kyyneleet silmissä lähdin rennon kovaa, yleiset miehet ja yksi naisista menivät menojaan. Hämmästelin hetken, että missä muut ikäsarjani naiset ovat, kunnes kuulin tasaisen tassutuksen takaa.  Hölköteltiin kimpassa rennosti ja Satu piti huolta jutustelusta, mie säästelin ääntä. Askel oli kevyt ja meno helppoa. Vahingossa vilkaisin sykemittaria. 182. 12 lyöntiä alle maksimin. Voi jumalauta. No eipä siinä auttaunut kuin taivaltaa eteenpäin. Satu veti ylämäet kepeästi, mie olin parempi alamäissä. Jossain viiden kilsan kohdalla vaihdettiin vetoa ja kuudessa kilsassa nousi miulle seinä vastaan. Satu jatkoi höyhenenkevyesti menoaan ja mie jäin jyräämään. Tässä kohdassa kisareitti erosi peruslenkistä ja kelloa katsoessani totesin, että ikinä en ole juossut noin hitaasti. Enkä noin hirveällä sykkeellä.  Noin kilsa ennen tokalle kiekalle lähtöä Pekka hölkötteli hyvävoimaisen näköisenä vastaan. Mie taas tein kuolemaa. Naisten kympin voittaja ohitti miut kun kaarsin kakkoskierrokselle. Voi helvetti, olivat startanneet 10 min meidän perään. Loppumatkasta ei sitten olekaan paljoa kertomista. Vauhti hiipui hiipumistaan ja ylämäissä piti pistää kävelyksi. Olo oli tasaisen hirveä. Olin nauhonut kengät jotenkin oudosti ja kenkä tuntui ihan liian leveältä. Varpaat hankasivat kärkeen ja päkiän alle tuntui muodotuvan rakko. Pelkäämiäni alaselkävaivoja tai takareisikipuja en huomannut. No luuultavasti siitä syystä, että persaus roikkui polvissa, eikä lantio ollut lähelläkään oikeaaa juoksuasentoa. Olin ihan varma, että kilpasiskoni ottavat miut kiinni, mutta jotenkin onnistuin rämpimään maaliin kakkosena. Aika jotain 2.10. Yli puolituntia enemmän kuin sileän enkka. Ennen oli ennen ja nyt on nyt. Hirveä keskisyke, jossain vaiheessa oli käyty lyönnin päässä maksimista, se toivottavasti oli mittausvirhe. Pekka tuli hyvävoimaisena maaliin alle kahden ja puolen tunnin. Hävisi kakkoskiekalla miulle vain 5 min. Hiton hyvä juoksu noilla treenikilotreillä.

Vielä vedossa. Tässä seurassa tuo miun ruumiinrakenne vaikuttaa kyllä toivottoman tanakalta.
Kuva Arja Rissanen

Pekka vauhdissa. Kuva Arja Rissanen.

Tunnelmat maalissa. Pekalla oli paremmat bileet. Kuva Melinda B.

Luulis, että ei paljoa naurata. Kuva Arja Rissanen.

Iltasella yritin pelastaa mitä pelastettavissa oli, kävin kevyellä hölkällä ja treenailin balancea. Eipä paljon auttanut, maanantaina raahasin töihin betoniinvaletun kropan. En tiedä kumpi kuluneella viikolla oli kovemalla: ruumis vai ääni. Siinä se meni viikko rimpuillessa. Suurimaksi murheeksi yleisen alakulon lisäksi kasvoi oikeaan reiteen ilmaantunut "kivi". Outo kipeä kohta, joka vaikuttaa tylpältä vammalta, mutta mitään siihen ei ole tietääkseni sattunut. Luultavasti joku kuonapatti.

Keskiviikkona minulla oli ensimmäinen hieronta-aika viiteen vuoteen. Jännitti jo etukäteen. Leo teki parhaansa aseinaan perinteisten keinojen lisäksi akuneulat ja fasciaraudat. Ruumis oli juuri siinä kunnossa kun uskoin sen olevan, ainut positiivinen ylläri löytyi takareisistä, jotka eivät olleetkaan niin jumissa kun uskoin. Viime vuoden Kalakukossa kaatuilun muistot pitivät edelleen oikea lavan jumissa ja etureisiä ei saanut kuin katsoa niin aloin kiljua. Leo tökki pari akuneulaa reisiin ja istuinkyhmyyn ja sai itselleen vähän työrauhaa. Jotain saatiin hieronnalla aikaiseksi, mutta työsarkaa kyllä jäikin. Hoidon ajoitus oli käytännön pakon sanelema, eikä todellakaan palautuksen kannalta optimaalinen, joten loppuviikko meni edelleen tuskaisissa ja väsyneissä merkeissä. Luultavasti akupunktio paransi unen laatua ja olen nukkunut kuin pieni porsas. Paitsi sinä yönä, kun ensin heräsin  siihen, että koira katsoo tatuointiohjelmaa ja sitten kello herätti ennen kolmea käymään raivokasta nettihuutokauppaa meren yli. Hävisin. Taas. Viime yönä paikkailin ja taisin nukkua kellon ympäri. Täydellisen mekon menetys kyllä kirvelee.

Yleissurkea olo ja totaalinen palautumattomuus sai miut kerrankin olemaan järkevä ja jättämään ihanat pohjoiskarjalaiset polut ja Kammen väliin.  Ehkäpä tämä ratkaisu pelastaa Haanjan. Salaisena aseena tilasin ajan Leolle lähtöpäivälle. Saa tökkiä miut niin täyteen neuloja, että ryhtyy pyörä kulkemaan. Voi kyllä olla, että tätä tomumajaa ei pelasta edes kiinalainen lääketiede.

Mitä opimme tästä? Luultavasti ei taas kerran yhtään mitään. Mutta toivottavasti en enää ikinä starttaa puolikuntoisena. Tai jos starttaan, ymmärrän heittää leikin kesken. Näin v-mäistä viikkoa en halua enää ikinä. Ja tietysti toivoa sopii, että selviän hölmöilystä ihan vaan henkisillä kolhuilla, menetetyillä varpaan kynsillä ja räjähteneellä kropalla.

Tässä musiikkia maailmanlopun meininkiin.
https://www.youtube.com/watch?v=0wxAMa3Prhk