Haanja100

Vuosittainen mutapainimatka Virossa onnellisesti takana. Sekalainen 17 hengen retkue kerääntyi Katajanokalle torstai-iltana. Viisi autokuntaa ja peräkärry pakattiin lauttaan. Matkaohjelma reissulle oli tarkka ja vankkoihin, koeteltuihin perinteisiin nojaava: lautalle-matopöytään latausoluelle-levotonta nukkumisen teeskentelyä hytissä-aamupalalle Tallinan Statoilille-välikahvit Tuulikiin-poukkoilemaan Tarton Lounakeskukseen-majoittuminen KYLPYLÄhotelli Kubijaan- kylille ruokakauppaan-testilenkkille-pastapartyilemaan- petiin panikoimaan. Tällä kertaa ohjelma jousti sen verran, että kerrankin sain Lounakeskuksesta ostetuksikin jotain -polkujuoksusukat. Ilman polkujuoksusukkiahan ei polulla voi millään juosta. En käsitä miten olen melkein vuoden voinut temmeltää ilman. Melkein ostin myös uudet juoksukengät, mutta pähkäillessäni valitsenko tutun helvetin (Speedcrossit) vai tuntemattoman taivaan (joku muu merkki), joku muu oli käynyt ostamassa alekorista miun kokoiset kengät. Ilman siis jäin ja kiirehän tässä asiassa taitaa taas tulla.

Kun kerran hoodeilla oltiin, käytiin nostattamassa paniikkia kiertämällä seuraavan kärsimysnäytelmän, Haanja ultran, rataa. Raskasta tulee olemaan. Latupohjaa, polkua, vähän asfalttia,  v-mäisen näköisiä mäen nyppylöitä. Ylämäkeä on luvassa 73 m/kierros, 15 kierrokseen siitä tulee ihan riittävästi. Hieman mietityttää haasteesta selviäminen. Ai mistä haasteesta? Ei miuta kukaan ole mihinkään haastanut, ihan oman kieroutuneen mielen tuotosta koko juttu.

Panniikkia lietsomassa

Kummallista kisaa edeltävässä päivässä oli se että sekä syöminen että nukkuminen onnistuivat mainiosti.  Yleensä syöminen loppuu kisaa edeltävään päivään ja edelliset yöt menee valvoessa. Arvailuksi jää johtuiko parempi vointi siitä, että aloin täysillä murehtia ultraa ja en vaan ehtinyt jännittää edessä olevaa kisaa vai oliko parempi ruokahalu ja tukkimaiset unet kiinni akupunktiosta, jossa kävin lähtöpäivänä.  Mutta harvinaisen kiva oli startata, kun en ollut ihan romuna.  Ihan hirvitti katkaisenko voimieni tunnossa ketjut heti startissa.

Kisa-aamu valkeni sateisena, vettä oli luvassa myös päivän mittaan. Ja kun Haanjassa sataa, rata muuttuu viidensadan rengasparin alla mutavelliksi, joka on superliukasta ja tarttuu kiinni kuin kylmä kaurapuuro. Luvassa oli siis hillitöntä hauskanpitoa koko rahalla. Pukeutuminen aiheutti valtaisaa spekulaatiota. Kuten kaikki kokeneet pitkänmatkanurheilijat päädyin tietysti ajohousuihin, joilla en ole ajanut kuin yhden puolen tunnin spinningin. Takki pois-takki päälle -arvuuttelu jatkui starttiin asti. Siinä vaiheessa kun Highway to Hell alkoi soida, takki oli takataskussa ja hyvä niin.

Sinkularyhmä starttasi rauhassa kärkimiestä lukuunottamatta. Ensimmäinen sumppu radalla oli jo noin kilometrin päässä, mutta eipä siinä mitään, olihan meillä koko päivä aikaa. Ja jos vanhat merkit paikkansa pitää, jossain vaiheessa sitä ollaan taas ihan yksin. Pekalla kone käynnistyi hitaasti, miulla taas oli petollisen vahva olo. Höpöttelin ja sinkoilin edestakaisin, kuin suoraan taloudellisen singlespeedmaastopyöräilyn oppikirjasta. Kilometrit kertyivät helposti ja rapa lensi. Jossain vaiheessa päästiin harrastamaan maastopyöräilyä sisätiloissa, kun reitti kulki teollisuushallin läpi. Totesin mennen vuoden juoksenteluista olleen sen verran hyötyä, että saavutin melkoisia nopeuksia alamäissä- juosten tosin. Idea pyöräkisoissahan on se, että pyörällä pitäsi ajaa mahdollisimman paljon, mutta rata oli niin mutainen ja liukas, että minimoin riskit ja juoksin aina kun alkoi pelottaa. Totesin tekniikan myös huomattavasti nopeammaksi kuin jarrut pohjassa laahaamisen. Helppo homma: pehmeä rata, kantapäät upposivat jyrkkään rinteeseen hyvin, siitä vaan paino taakse, kevyt ote pyörään ja hallittua vapaata pudotusta ja luisuntaa. Yhden vaikemmista alamäistä ennen ykköshuoltoa ajoin, vahingossa tosin. Pekka tumpuloi alamäissä kunnolla kaatuen neljästi, joista kerran päälleen. Ei tuo tavallista oudommaksi ole muuttunut, joten luutavasti ainoastaa itsetunto sai säröjä. Pekka ei yleensä paljon kaatuile, joten väsyksissä taisi ressukka olla. Kerran kippasisin itsekin tangon yli ilman sanottavia vaurioita.

Ehkä ennen ekaa huoltoa. Kuva Toomas Ellmann/ Enervit Estonia

Hymyillä pittää. Aina. Kuva Toomas Ellmann/ Enervit Estonia

Uusi reitti oli raskaampi kuin edellinen, polkua oli huomattavasti enemmän ja ilmeisesti myös nousua. Sadekeli teki maaston raskaaksi ja lisäsi mukavasti teknistä haastetta. Peltonousuilla heräsi taas tuttu Haanja-fiilis: pitääkö joku miusta kiinni, vai miksi ihmeessä fillari ei liiku vaikka ihan tuskassa poljen. Vähäisitä ajokilometreistä huolimatta pyörä tuntui pysyvän hallinnassa hyvin ja vanhat kunnon Ground Controllit pitivät erinomaisesti. Pekalla oli sama rengas 0,2" leveämpänä ja ajosta ei tahtonut tulla mitään, renkaat keräsivät kaiken roinan radalta ja eivät pitäneet kuin nimeksi. Liekö ero oli leveydessä, kuskin painossa vai rengaspaineessa. Miulla rengaspaineet olivat niin alhaalla, että silloille ja pitkosille pompahtelu meni riskirajalla. Muutenkin pyörä toimi hyvin, jos etujarrun ajoittaista viheltelyä ei oteta huomioon. Jos pyörässä olisi ollut vaihteet, olisin varmaan  särkenyt ne heti ekoissa mutikoissa. En jaksa ymmärtää, miksi ihmeessa kaikki eivät ajele sinkulalla. Ei tartte säättää ja rämpätä, siitä vaan surutta runttaa menemään ja vaihde on aina oikea-tai väärä. Ainut tekninen murhe taisi olla etujarruun tarrautunut skeida joka jumitti etupyörän, mutta tuota nyt sattui taatusti kaikille ja paska rattaista lähtee ajamalla. Ärppä intervalleineen oli kai lisännyt jalkoihin mäkivoimaa, Munamäelle kiipesin epähuomiossa.

Riemua kerrakseen.

Seitsemäänkymppiin matka oli leikintekoa, siinä sitä vaan ajeli kilometrejä pois poikkeen. Kaikki oli kaunista, eikä mikään tehnyt kipeää. Sitten aloin vilkuilla huolestuneena kelloa, aikaraja 10 km/h alkoi lähestyä uhkaavasti. Haanjassa ei ole taidettu koskaan ketään ulosliputtaa, mutta sateen pimentämä taivas alkoi vaikuttaa uhkaavalta. Jos matka taittuu näin hitaasti, viimeisillä kilometreillä ei nähdä enää mitään. Yritin muistella rataprofiilia ja näillä nurkin nousujen piti jo helpottaa, mutta tuntui, että ylämäki oli loputon. Reitti vei juurakkoiselle rantapolulle ja Pekka pääsi ajamisen makuun. Jätettiin viron pojat tappelemaan juurten kanssa ja surffailtiin smuutisti yli. Matka alkoi taas joutua ja viimeisessä huollossa oltiin jo ihan aurinkoisia. Oltiin tehty oikein viisas ratkaisu ja päätetty ajaa ainoastaan järjestetyn huollon varassa. Todella fiksu ajatus, kun tuolla vauhdilla huoltojen väli oli pahimmillaan 2,5 h ja ajeltiin niin häntäpäässä, että  hätäsimmät olivat ehtineet syödä enimmät eväät. Onneksi saatiin Huoltoenkelin toimesta vähän täydennystä vähäiseen geelivarantoon. Kolmos huollossa Pekka haikaili makkaroiden perään, mutta muistuttelin vuoden 2012 karmeista kokemuksista ja makkarat jäivät pannulle.

Viisaus ei asu meissä.

Aiemmin Haanja100 oli 80 km jälkeen pelkkää alamäkeä ja myötätuulta, nyt ei. Helpommaksi rata kyllä muuttui, mutta ei liian. 90 km kyltin alla odotti tuttu Stardollar pullo, jota lähinnä nuuhkittiin. Maaliin päästiin. Pekka pääsi pokkaamaan ekana ulkomaalaisena mitalin 10 perättäisestä maaliin ajetusta Haanja100 kisasta. Syystäkin saa olla ylpeä. 

Maastopyöräily tekee ihmiselle selvästi hyvää.

Sijoituksella ja loppuajalla ei paljoa voi kehua. Mutta jos oikein nätisti sanotaan, niin olin nopein singlespeedillä ajanut nainen, mutta eipä noita muita ole oikein viivalla vielä näkynyt. Kumma, etteivät naiset ymmärrä hyvän päälle. Tavallisten naisten sarjassa olisin ollut 13. Aika 9.23 ja kalorikulutus 1 m 13 cm unelmatorttua. Varmaan kolmisen tuntia hitaammin ajettiin kuin viime vuonna. Ei ole vuodet veljeksiä, ainakaan Virossa. Keskisyke karvan päälle vauhtikestävyydellä ja 13 min VK+:lla. Aika hyvä. Parasta on olo, palasin Virosta paremmissa voimissa kuin sinne menin. Kerrankin näin. Sanottavampia vaurioita ei tullut, kädet ottavat aina itseensä tärinästä ja vasen ranne tulehtui kuten aina, mutta haitanneeko tuo. Tälläkin kertaa sykemittarin tankokiinnike oli matkassa, sitä vaan ei h-hetkellä löytynyt mistään. Urheilujuoman lipittäminen nosti tanakan kokovartaloturvotuksen, mutta hiljalleen se alkaa sulaa. Ruumis oli sen oloinen, että mitä tahansa jaksaisi tehdä, mutta onneksi mikään ei huvita. Kai tämäkin vielä iloksi muuttuu. Hiljalleen pitäisi muuttua juoksijaksi. Satasen pyöräilyyn osallistui yksi latvialainen nainen, joka tulee kuukauden päästä hölkälle. Jos oikein tuloksia tulkitsin, miulla on  puolisentoista tuntia etumatkaa, mutta se riitä mihinkään.

Kutunjoki

Kampi jäi ajamatta, mutta jotain piti keksiä sunnuntaiaamun virkistykseksi. Juniorijääkiekko piti huolen, että aamulla  herättiin ihan riittävän ajoissa. Juniorijääkiekosta ja muista överiksi menneestä lasten harrastusrumbasta miulla olisi paljonkin sanottavaa, mutta se ei kuulu tähän. Joku voisi kyllä kysyä, että kellähän ne harrastukset ovat menneet överiksi. No teini saateltiin bussiin ja muut kakarat nukkuivat vielä autuaina. Aamuhölkällä olo alkoi olla inhimillinen. Kivi etureidessä oli sulanut ja muutenkin kaikki oli kevyellä kuormalla tosi jees. Pekkalla oli muuta puuhaa, joten hetkeen miuta ei kaivannut kukaan. Eipä sillä, porukalla olisi aina kivempaa. Luvassa oli sen verran kivikkoista menoa, että Pekan tuliterää kajakkia olisi kyllä vähän käynyt sääliksi.

Ensimmäinen haaste oli löytää tarvittavat kamppeet ja bodata kajakki auton katolle. Taloudessamme majailee muutama kilometri irtohihnoja, joita ei tosipaikan tullen löydä mistään. Jokaisella naisella pitäisi olla omat hihnat varmassa tallessa, koskaan ei tiedä milloin niitä tarvitsee. Kajakki asettautui auton katolle yllättävän helposti, muutama sentti lisää pituutta ei haittasi yhtään. Vanha partiolainen hallitsee ehkä solmut, mutta hiukan hirvitti hökötyksen katolla pysyminen. Suonenjoen tiellä viriteltiin Voivakka-juoksun kylttejä ja hetken jo tunsin kiusausta, mutta kestin kuin mies ja ajoin määrätietoisesti eteenpäin.

Lehmän jätin parkkiin Lempyyntien laitaan ja kajakin hilasin Suuri Kolunpohjaan. Olin aika huolissani siitä riittääkö Kutunjoessa vesi,  jo juhannuksena meno oli melkoista kolinaa.

Suuri Kolunpohja, Pieni Kolunpohja äkäisine joutsenineen ja sitten Kutunjoen suu. Meneehän se alamäkeen vaikka ilman vettä. Melkoista telkkuamista, mutta mukavaa.

Paljon olen kivikoita kyntänyt, mutta harvemmin tällä vehkeellä.

Peräsin tuntui olevan vaan tiellä ja seuraavalla alamäkiosuudella juutuin kivien väliin sen verran tiukasti, että peräsin päätti ottaa vähän etäisyyttä. Sain  onneksi poimittua karkulaisen takaisin kyytiin. En virittänyt peräsintä enää takaisin, kun ajattelin, että seuraavassa "koskessa" se taas tarraa johonkin. Erittäin hyvä idea, peräsimetön pullopohjakajakki pyöri pitkin jokea kuin silmät villiintyneen mansikin otsassa, mutta joutihan sitä pyörimään. Sitä paitsi keskivartalon lihakset saivat kovaa jumppaa, jos sitä nyt joku kaipaa. Kylkiluut ja pohkeet olivat tyystin krampissa. Pohkeet eivät tosin edes näin tappijalkaisella sijaitse keskivartalossa.

Keväällä reitillä joutui jalkautumaan kahdesti kaatuneiden puiden vuoksi, mutta joku ihana otus oli käynyt raivaamassa puut pois. Monessa kohdassa jalkautuminen olisi nytkin säästänyt aikaa, mutta kun melomaan on lähdetty niin melomalla mennään vaikka vesi alta pakenisikin. Tuli mieleen, että ensi kautta varten voisi treenata hankkimalla tiukemman aukkopeiton ja vetämällä leukoja kaikkine kajakeineen.

Jos joku ihana otus oli raivannut jokea, oli joku toinen ihana lituskahäntäinen  otus käynyt värkkäämässä patoja. Hyvähän se on, että luonnossa säilyy balanssi.

Kutunjoella on hyvin hiljaista, mutta tällä kertaa seuraa piti närkästynyt joutsen. Iso kana kaikessa ylvessään souteli edelläni ja antoi kiihtynyttä palautetta, jos satuin liian lähelle. Jostain syystä se ei lähtenyt lentoon tai kiivennyt rannalle vaikka yritin jättäytyä takavasemmalle. Odotin kokoajan että otus polttaa päreensä ja hyökkää kimppuun. Olo oli ajoittain kuin Lemminkäisellä ( oliko se Lemminkäinen?) joka soutelee pitkin synkkää Tuonelan virtaa. Pääsin linnusta ohi vasta kun joki vähän leveni. Sinne se jäi itekseen kiukuttelemaan. Närkästyneen joutsenen lisäksi ei-niin-toivottua seuraa tarjosi miljoona hirvikärpästä jotka änkesivät silmiin ja korviin. Melo siinä sitten pyörivällä kajakilla, kun pitää huiskia hulluna ötököitä.

No joki loppuu aikanaan ja edessä oli kymmenen kilsan hölkkäsiirtymä takaisin autolle. Mikäpä siinä metsäteitä höyrytessä. Jonkilainen usko juoksukuntoonkin palasi. Menehän se kun ei hötkyä. Kolme tuntia ja hirveen mukavaa.

Kaivoin nenästä verta..

...kai voin myöntää sen?

Kaivoin mitä kaivoin,luultavasti itelleni kuoppaa, mutta tässäpä tunnelmia tilanteesta, jossa startista on kulunut viikko.

Edellisen kirjoituksen tunnelmat eivät olleet kovin ruusuiset, eikä ruusuja sadellut muinakaan päivinä. Päivä päivältä ääni alkoi hiipua ja perjantaina oli pakko luovuttaa. Kun ei ole ääntä, ei voi ohjata ja jos ei voi ohjata, ei voi juosta kilpaa. Perjantain vietin turpa kiinni, ja pitäydyin ainostaan kirjallisessa viestinnässä. Töissä hiippailin työkaverien perässä, tökin kynällä selkään ja tuhersin käsittämättömiä lappuja, kotona jatkoin samalla linjalla. Koville otti, mutta suu pysyi kiinni. En  usko, että maailma menetti mitään, vaikka en vuorokauteen puhunutkaan. Työnantaja menetti kyllä, kun tunnit jouduttiin tuurauttamaan. Shit happens. Välillä näinkin päin. Lauantaina aloin saada aikaiseksi jotain korinaa, välillä vähän yskitti, mutta mitän selvää flunssaa en saanut aikaiseksi. Aloin keräillä kehään heitettyjä pyyheitä ja ajattelin, että jos ihan varovasti sitten kuitenkin starttais.

Aamulla olo oli ihan suht ok. Ääni ei ollut kaunis, mutta enhän nyt laulamaan ollutkaan menossa. Hermostuneena pörräilin ympäriinsä, hukkailin tavaroita ja keskityin kaikkeen epäolennaiseen. Otettiin yksi kyytiin yksi vielä risaisempi enkeli ja suunnattiin kohti Joroista. Sää oli syksyisen upea, olo ei niinkään. Käytiin hämmästelemässä  reittiä, ja todettiin, että järjestäjä oli virittänyt iloksemme varsin tormakan vitosen lisälenkin joka kaksinkertaisti kierroksen nousumetrit, mikäs siinä.  Numeroliivit päälle ja karsinaan. Pekka vaikutti hyvin tyyneltä. Mie tirautin jäsen M:n puolesta pienet itkut, kun ressukka ei pääsyt starttaamaan.

Kirjailin käteen ohjeet.

Kyyneleet silmissä lähdin rennon kovaa, yleiset miehet ja yksi naisista menivät menojaan. Hämmästelin hetken, että missä muut ikäsarjani naiset ovat, kunnes kuulin tasaisen tassutuksen takaa.  Hölköteltiin kimpassa rennosti ja Satu piti huolta jutustelusta, mie säästelin ääntä. Askel oli kevyt ja meno helppoa. Vahingossa vilkaisin sykemittaria. 182. 12 lyöntiä alle maksimin. Voi jumalauta. No eipä siinä auttaunut kuin taivaltaa eteenpäin. Satu veti ylämäet kepeästi, mie olin parempi alamäissä. Jossain viiden kilsan kohdalla vaihdettiin vetoa ja kuudessa kilsassa nousi miulle seinä vastaan. Satu jatkoi höyhenenkevyesti menoaan ja mie jäin jyräämään. Tässä kohdassa kisareitti erosi peruslenkistä ja kelloa katsoessani totesin, että ikinä en ole juossut noin hitaasti. Enkä noin hirveällä sykkeellä.  Noin kilsa ennen tokalle kiekalle lähtöä Pekka hölkötteli hyvävoimaisen näköisenä vastaan. Mie taas tein kuolemaa. Naisten kympin voittaja ohitti miut kun kaarsin kakkoskierrokselle. Voi helvetti, olivat startanneet 10 min meidän perään. Loppumatkasta ei sitten olekaan paljoa kertomista. Vauhti hiipui hiipumistaan ja ylämäissä piti pistää kävelyksi. Olo oli tasaisen hirveä. Olin nauhonut kengät jotenkin oudosti ja kenkä tuntui ihan liian leveältä. Varpaat hankasivat kärkeen ja päkiän alle tuntui muodotuvan rakko. Pelkäämiäni alaselkävaivoja tai takareisikipuja en huomannut. No luuultavasti siitä syystä, että persaus roikkui polvissa, eikä lantio ollut lähelläkään oikeaaa juoksuasentoa. Olin ihan varma, että kilpasiskoni ottavat miut kiinni, mutta jotenkin onnistuin rämpimään maaliin kakkosena. Aika jotain 2.10. Yli puolituntia enemmän kuin sileän enkka. Ennen oli ennen ja nyt on nyt. Hirveä keskisyke, jossain vaiheessa oli käyty lyönnin päässä maksimista, se toivottavasti oli mittausvirhe. Pekka tuli hyvävoimaisena maaliin alle kahden ja puolen tunnin. Hävisi kakkoskiekalla miulle vain 5 min. Hiton hyvä juoksu noilla treenikilotreillä.

Vielä vedossa. Tässä seurassa tuo miun ruumiinrakenne vaikuttaa kyllä toivottoman tanakalta.
Kuva Arja Rissanen

Pekka vauhdissa. Kuva Arja Rissanen.

Tunnelmat maalissa. Pekalla oli paremmat bileet. Kuva Melinda B.

Luulis, että ei paljoa naurata. Kuva Arja Rissanen.

Iltasella yritin pelastaa mitä pelastettavissa oli, kävin kevyellä hölkällä ja treenailin balancea. Eipä paljon auttanut, maanantaina raahasin töihin betoniinvaletun kropan. En tiedä kumpi kuluneella viikolla oli kovemalla: ruumis vai ääni. Siinä se meni viikko rimpuillessa. Suurimaksi murheeksi yleisen alakulon lisäksi kasvoi oikeaan reiteen ilmaantunut "kivi". Outo kipeä kohta, joka vaikuttaa tylpältä vammalta, mutta mitään siihen ei ole tietääkseni sattunut. Luultavasti joku kuonapatti.

Keskiviikkona minulla oli ensimmäinen hieronta-aika viiteen vuoteen. Jännitti jo etukäteen. Leo teki parhaansa aseinaan perinteisten keinojen lisäksi akuneulat ja fasciaraudat. Ruumis oli juuri siinä kunnossa kun uskoin sen olevan, ainut positiivinen ylläri löytyi takareisistä, jotka eivät olleetkaan niin jumissa kun uskoin. Viime vuoden Kalakukossa kaatuilun muistot pitivät edelleen oikea lavan jumissa ja etureisiä ei saanut kuin katsoa niin aloin kiljua. Leo tökki pari akuneulaa reisiin ja istuinkyhmyyn ja sai itselleen vähän työrauhaa. Jotain saatiin hieronnalla aikaiseksi, mutta työsarkaa kyllä jäikin. Hoidon ajoitus oli käytännön pakon sanelema, eikä todellakaan palautuksen kannalta optimaalinen, joten loppuviikko meni edelleen tuskaisissa ja väsyneissä merkeissä. Luultavasti akupunktio paransi unen laatua ja olen nukkunut kuin pieni porsas. Paitsi sinä yönä, kun ensin heräsin  siihen, että koira katsoo tatuointiohjelmaa ja sitten kello herätti ennen kolmea käymään raivokasta nettihuutokauppaa meren yli. Hävisin. Taas. Viime yönä paikkailin ja taisin nukkua kellon ympäri. Täydellisen mekon menetys kyllä kirvelee.

Yleissurkea olo ja totaalinen palautumattomuus sai miut kerrankin olemaan järkevä ja jättämään ihanat pohjoiskarjalaiset polut ja Kammen väliin.  Ehkäpä tämä ratkaisu pelastaa Haanjan. Salaisena aseena tilasin ajan Leolle lähtöpäivälle. Saa tökkiä miut niin täyteen neuloja, että ryhtyy pyörä kulkemaan. Voi kyllä olla, että tätä tomumajaa ei pelasta edes kiinalainen lääketiede.

Mitä opimme tästä? Luultavasti ei taas kerran yhtään mitään. Mutta toivottavasti en enää ikinä starttaa puolikuntoisena. Tai jos starttaan, ymmärrän heittää leikin kesken. Näin v-mäistä viikkoa en halua enää ikinä. Ja tietysti toivoa sopii, että selviän hölmöilystä ihan vaan henkisillä kolhuilla, menetetyillä varpaan kynsillä ja räjähteneellä kropalla.

Tässä musiikkia maailmanlopun meininkiin.
https://www.youtube.com/watch?v=0wxAMa3Prhk

Kolme yötä starttiin. Miksi kaikki on aina oma vika?

Ja olo on vahva ja voimakas ja täynnä tarmoa? No ei. Pikemminkin päinvastoin. Viime viikolla meni lujaa.Vähän koulutusta, tai noo koko repetuaari, perusmäärä, tai kuka näitä laskee -määrä, töitä, aamulenkit, melonnat, totaali jossain 25 tunnin pahemmalla puolella. Liian vähän unta. Liian paljon epämääräistä syömistä. Tuloksena aika hassu olo. Perheessä pyörii äkäinen flunssa. Miuta se säikytteli kurkkukivulla, mutta näköjään tuostakaan ei tullut valmista. Hyvä niin. Ääni käväisi karhemmalla tasolla kuin suomalaisella keski-ikäisellä naisartistilla, mutta alkoi sitten palailla ainakin pätkittäin. 

Ei liity tekstiin mitenkään, mutta tuokin tuossa tuijottaa. Tellukausi on kohta täällä ja reidet kuin västäräkillä.

Muuten kropassa normitilanne. Kun lantio nousee oikeaan juoksuasentoon, päreinä oleva L4 muistuttaa olemassaolostaan ja vetää selkäfileen kramppiin. Liian vähän pilatesta. Tilannetta kompensoi vastapuolelle ilmaantuva vihlova istuinkyhmykipu. Juu juu, kyllä mie tiedän, että spagaati pitäis mennä, jos ultralle aikoo. Mutku... Akillekset on peruspäreinä, mutta ihan kuin tilanne olisi helpottamassa. Se ei kyllä ole omaa ansiotani vaan ilmeisesti airopiksohjaajien suojeluspyhimyksen tilapäistä höveliyttä. Aikamoinen saavutus. Näinkin vähäisillä meriiteillä olen vuosien määrätietoisen työn seurauksena onnistunut hankkimaan sekä juoksijan että uimahyppääjän tyyppivammat. Olen itsekin sitä mieltä, että rasitusvammoja ei saisi tulla koskaan. Jos kuormitus ylittää kuormitettavuuden syntyy vamma, joko kudokseen tai päähän, joka lienee sekin kokoelma erilaisia kudoksia. Hoitoon on kaksi tietä. Joko vähennetään kuormitusta tai lisätään kuormitettavuutta. Akuutissa tilanteessa toki ensimmäinen keino on ainoa. No nuo vammat ovat sellasia, että aiheuttavat harmitusta, mutta jonkunlaisella varovaisuudella vakavammat seuraukset pysytään kiertämään ja toivottavasti myös hiljalleen kuntoutumaan. Ainakin luulen niin. Suutarin lapsella taitavat olla sekä hanskat että kengät hukassa. 

Iloinen hyvinvointiammattilainen.

No muuten menee ihan jees. Överiviikon jälkeen olo tuntui tänään ensimmäistä kertaa inhimilliseltä. Mikä hitto siinä pitää olla että kynttilää pitää polttaa kaikista päistä. Voisiko joskus yrittää elää niinkuin opettaa? Ilmeisesti ei. Vaikka näkee ja tuntee kaikki ne ylitreenamisen merkit, joista suu vaahdossa saarnaa asiakkaille, sitä vetää vaan omalta kohdaltaan ruuvia kireämmälle. Mitä tiukempaa on töissä, sitä enemmän "pitää" liikkua vapaa-ajalla, että lanttu kestää hallinnassa.  Ja en oikein miellä noita metsähöntsäilyjä ja vesistöseikkailuja fyysiseksi kuormitukseksi, jotka vaatisivat myös palaumisaikaa.  Mutta vaikka terve sielu asuu terveessä ruumiissa, niin sielun lepo ei välttämättä tarkoita sitä että ruumiskin lepää. Pitäisi hankkia henkisempiä harrastuksia. Tai henkisempi työ. Mutku...

Vahinkolaukaus.  Oravikoskella on kaksi aurinkoa. 

Elämän tarkoitus on juurihoito.

No valitukseksihan tämä meni. Juoksukunto viikonloppuna on arvoitus, mutta tohkeissani ainakin olen ollut. Juoksentelin jopa testikierroksia Kotkiksella ja tärkeenä kellottelin kilometriaikoja ja pistin oikein ekseliin. Laskeskelin, että jos menee oikein mallikkaasti 2 h vois olla jees aika. Perussuorituksella vois mennä 2.06. Sitten kyllä muistin, että kyseessä on kisa. Ei kai sillä mitään väliä ole millä kilometriajoilla mennään, kunhan vain olen ekana maalissa. Sitäpaitsi kisaa ei juostakaan perus-7 km lenkillä vaan kahdesti 10 km. Suorituskykyyn ja viimevuosien kisakokemukseen nähden uho ja raivo ovat vähän ylimitoitettuja. Mutta varmaa on, että romahdan jos en voita. Äläkä kysy miksi tämä nyt on niin tärkeää. En minä tiedä. Luultavasti kuitenkin nöyryys löytyy polulta. 

Aika tasaista. Kilometriaikojen vertailua kahdelta treeniltä. Ihan liian kovia ykköskiekkoja. Ja älä urpo ryntää ylämäkeen.

Tosissaan mennään, myös koirat syövät polkujuoksuruokaa.

Mitä opimme tästä? Luultavasti ei mitään. Kohtuudessa kannattaisi kai yrittää pysyä. Ja hengissä. Vielä on kisaa jäljellä. Ihan kyllä jännittää miten tässä käy. töisä on tarjottu kevennystä tähän viikkoon. Mutta kun miusta ei ole reilua kuukausipalkkalaisen tuurauttaa tuntejaan muilla, jos on kuitenkin menossa vapaa-aikana mettään mesomaan. Ontuvaa etiikkaa,vai pohjalaista uhoa: Ei tartte auttaa?

 Ja se edellisen kirjoituksen mekko. Sitä en saanut. Hämmästelin liian kauan. En ehkä kestä.