Niin kuin siat vatukossa

 Pekka lähti takaisin Italiaan. Miun pakko jäädä tänne. Arki, lauma ja työt palasivat. Sen verran on lomafiilistä jäljellä, että olen onnistunut lintsaamaan ruuanlaitosta kahtena päivänä neljästä. Olen yrittänyt petrata työpaikkaruokailua sen jälkeen kun joku kommentoi Facebookissa, että maksalaatikkoa ei pitäis syöttää koirallekaan. En tiijä, meidän koirat ei ole ikinä maksalaatikkoa saaneet, mutta mie voisin vaikka elää sillä. Noh, koiran ravitsemus on tarkka juttu. Ja jos tuota suoriutumistani vuoristossa ajattelee, niin ehkä se maksalaatikolla eläminen ei ihan kauhean huono idea ole, kai siinä sentään rautaa on kaiken muun töhnän lisäksi.  

Nyt olen siis siirtynyt grillattuun kanaan, jota työpaikan lähikauppa auliisti myy. Kauppa uskoo ilmeisti porttiteoriaan: maanantaista keskiviikkoon tarjolla on koipia ja torstaista perjantaihin kokonaisia broilereita. Onko ensi viikolla  vartaassa kalkkuna? Kelpaako monipuolisen ravinnon määritelmäksi se, että syö vuorotellen oikean ja vasemman koiven? Hitto kun joskus  pääsisi semmoiseen työpaikkaan, että olisi oikein työpaikkaruokala. Saisi linjalta valita evästä kuppiin ja syödä rauhassa lämmintä ruokaa. Ja olisi jälkiruokaa! On miullakin aina jälkiruokaa. Aina ja aina, silloin on, kun on eväät. Joko kerros-eli lohdutuskiisseliä tai sitten marjakiisseliä rahkavaahdolla. Suklaavanukasta en ole syönyt sitten Kuopiosta lähdön. Harmi. Varmaan jäänyt joku elintärkeä ainesosa saamatta, kun välillä niin kovasti heikottaa.

Mutta siitä ruuanlaitosta piti puhua. Pekka pitää yleensä jöötä siitä, että taloudessa ylipäätään syödään ja mieluusti vielä hyvässä järjestyksessä. Mie yleensä yritän luikkia matalimman aidan alta. Tällä viikolla siis onnistuikin hyvin. Eilen syötin kakaroille tähteitä ja lahjoin letuilla. Tänään pistin elämän risaiseksi  ja mentiin ihan ulos syömään. Siis Ikeaan. Lapset syövät kuulemma tässä lafkassa ilmaiseksi joka päivä. Eihän miulla mielestäni lapsia ollut mukana,vaan ihan täyspäisiä ihmisiä, mutta kassahenkilön mielestä henkilöt, joilla on takana alle 12 vuotta nähtyä elämää, täyttävät lapsen kriteerit. Neidot nielivät ylpeytensä mutta LAPSILLE tarkoitettuun jäätelöön eivät sentään alentuneet. Aavistus hyvästä palvelusta näkyi kassalla, eihän miulla tietenkään mitään jäsenkirjaa, vai mikä -kortti se nyt on, ollut matkassa, mutta kassahenkilölle riitti, että esittelin tänään Ikealta saapuneen tekstiviestin. Great Place To Work, ilmiselvästi.

Lomaltapaluuviikko on takana. Onneksi ei ihan täyttä viikkoa tarvinnut räpiköidä. Työpaikalla on ollut kesäkisoja, joilla asiakkaat keräävät liikuntapisteillä palkintoja. Lomaltapaluuviikolla sai nelinkertaiset pisteet. Nyt ymmärrän miksi. Unet on edelleen vähän mitä satuu, hikoilen pyörin ja vatkaan. Ihan hirmuisen vahvalle ei tunnu, mutta väsyneempikin olen ollut. Aamulenkit ovat takaisin ohjelmassa, eivät ne kevyesti kulje, mutta on ollut raskaampikin jalka. Esimerkiksi talvella, kun lunta oli puolen reiteen. Yleensä kroppa järkyttyy töihinpaluusta niin, että lihakset vetävät täydellisen tukkoon. Ruumis ei pettänyt nytkään, jäykäksi veti, mutta kireämpääkin on ollut. Pääkin vähän pistää vastaan, mutta kyllä se pahempaankin pystyy. Suurinpiirtein kaikki ohjelmat oli muistissa ja edes yhtään salasanaa en ollut unohtanut, vaikka se kuulemma hyvän loman kriteeri onkin. Kahdella tunnilla asiakkaat itkivät, olen siis ollut ainakin ajoittain myös henkisesti läsnä. En oikein voi kehua kotiutuneeni Varkauteen, mutta on kiva,  että hiljalleen alkaa kertyä tarinoita nimien ja kasvojen taakse. Tuntemattomille ohjaaminen on vähän kuin täällä blogissa yksikseen huuteleminen, hönttiä hommaa.

Nälkä on ihan koko ajan, kuten ehkä tämän jorinan alusta voi päätellä. Reissussa hävisi pari kiloa painoa ja sitä yritän nyt epätoivoisesti syödä kiinni.  Jos en onnistu, voi rintaliiveissä kantaa taas eväsmandariineja, ei sekään huono ole. Pyörän selkään palasin tänään, kun sipaisin osan työmatkaa sinkulalla. Kivahan se oli kevyellä pyörällä viitostien reunaa pyyhkiä. Vaikka nuo aiemmin übertrendikkäät retrohenkiset citysinkulat/fiksit taitavat olla menneen kauden juttuja, niin mikäs sillä on pistäessä kammella koreasti. Varkaus nyt muutenkaan mitenkään trendien ytimessä ole. Takareisiä hapotti melkoisesti ja vähän aikaa kotona hengailutuani jalat tuntuivat kessunhakkuupölkuiltä. Hermo ja henkikin tuntuivat olevan koetuksella etenkin paluumatkalla. Ehkä on nyt on syytä jättää vapaa-ajalla suuremmat uroteot väliin kunnes nukkuminen palaa normaaliksi ja keskittyä selviämään töistä. Ensiviikko taitaakin suomeksi sanottuna olla helvetillinen, mutta ei se pahin ole, ei edes tänä kesänä.

Kevyen elämän työmatkakuljin. Ei miulla enää bullhornia ole, eikä jarrutkaan ole englantilaisittain .

Joopa joo, lupasin että en kirjoita ruuasta, mutta nälissäni söin sanani. Näinköhän seuraavaksi tulee asukuvia? 

Tähän saakka.

Viimeinen etappi matkassa oli ajelu lentokentälle ja lento Veronasta Frankfurtin kautta Helsinkiin. Pekka oli taas onnistunut oivasti majapaikan  (B&B CasaXV) valinnassa, aamupalapöydästä oli 3,5 km pyöräily lentokentälle.  Kuten kuvasta näkyy, kuuma on. Aamukahdeksalta +37. Matkan lyhyydestä huolimatta hiki juoksi puroina.

Topattiin fillarit retkipatjan siivuilla ja seurattiin Lufthansan virkailijan tuumailua, että mitenhän himmelit saisi ruumaan. Ratkaisu oli niin ennennäkemätön, että sitä Helsingissä asti hämmästeltiin. Pyörän oli mahduttava hihnalle ja kun se ei mahtunut niin purettiin osia niin kauan, että ryhtyy mahtumaan. No väliäkö hällä, pyörät tuli perille ja mikä parasta ihan ilmaiseksi. Se taisi kyllä olla vahinko?

Ken tästä käy saa kaiken toivon heittää?

Helsinkiin päästyä yritettiin kasailla pyörien lisäksi ajatuksia reissusta. Pyörät tulivat perille ehjinä, mutta ajatukset ovat vielä perin hajanaiset.

Takana on puolen tuhatta kilometriä lihasvoimalla, reilun kymppitonnin nousumetrin verran vastamäkeä, suurinpiirtein samamäärä laskua, kiehtovia polkuja, puuduttavia tieosuuksia, upeita maisemia, mielenkiintoisia ihmisiä ja ihanaa virtaavaa vettä. Ihan täysin ei Albrechtin pääreittiä ajettu ja kerran käytettiin bussia ja kerran hiihtohissiä. Tosin hiihtohissin käyttö taisi itseasiassa lisätä lihasvoimalla tultujen nousumetrien määrää. Tuossa kypsyi ajatus myös siitä, että jos joskus tekisi Laiskat Läskit Alpeilla -tyyppisen reissun: hyödyntäisi hiihtohissejä ja busseja ja ajelisi vaan kivat laaksot. Kovin suurta järkeä ei mielestäni ole siinä, että ensin kantaa pyörän ja romppeet mäelle ja sitten kantaa ne sitten sieltä alas. Vaikka en mie olisi esim. Fimberpassia ikinä halunnut jättää väliin.

Yhä ylös yrittää, vuorelle hän kiipeää. #kävellenolisitjoperillä

Etukäteiskuvitelmia reissusta en oikein ollut osannut muodostaa. Reittikuvauksen olin toki silmäillyt ja nähdyt kuvat poikien edelliseltä reissulta, mutta aika tyhjältä pöydältä lähdettiin. Käkikelloromatiikka on ollut vähän pikkusievää makuuni, mutta nyt ei oltukaan Tahkolla. Luonnon monimuotoisuus ja maisematyypin nopea vaihtuminen oli elämys. Korkeuserot olivat käsittämättömiä. Käsittämätöntä oli myös se miten vaikea oli ennakoida edessä olevan kilometrin vaatimaa voimaa, ajasta puhumattakaan. Osa kylistä ja kaupungeista oli ruuhkaisia, ja reitilläkin liikkui paljon väkeä. Mutta kyllä sitä kuuluisaa Alppien hiljaisuuttakin päästiin kokemaan.

Yksi tärkeä ääni reitillä oli virtaavan veden solina. Se oli läsnä lähes kokoajan. (Tästä näkökulmasta ajatellen kannettiin ihan liikaa vettä mukanamme). Minulle on mahdotonta ajaa joen vieressä tai ylittää puroa ilman että kurkkisin veteen.  Harrastan siis ojia. Tällä reissulla vesi oli suurimmaksi osaksi kirkasta, joten näin paljon kaloja. Onneksi Pekka suhtautuu ymmärtäväistä harrastukseeni, aina on aikaa kurkkia puroihin, kuvata murmeleita, silittää lehmiä ja pelätä hevosia.

Val Moran "villi"hevonen. Luulin, että se haluaa syödä miut. Kuten lajitoverinsa ihmissyöjähevoinen Mallorcalla.

Pyhät äkeät lehmät

Lajitoverit

Etukäteen olin vähän huolissani  jaksamisesta. Paremmassa kunnossa varmaan olin kun yleensä tähän aikaan vuodesta, mutta tunteja satulassa oli takana luvattoman vähän, tunteja jumppasalissa taas tuhottomat paljon liikaa. Akillesjänteet alkoivat olla sen verran kireinä, että kovin suuria loikkia ei ainakaan heti aamusta uskaltanut ottaa. Edellisen kesäloman jälkeen töitä oli tehty ylenmäärin, joten vaikka fyysistä krempaa ei akillesten ja lähtöviikon flunssaa lukuunottamatta ollutkaan, pää oli sen verran päreinä, että vähän ihmetytti kuinka siedän kertyvää väsymystä lomalla, kun koko työvuosi on jatkuvaa tappelua väsymystä vastaan. No taas kerran sain huomata, että samaan tapaan kuin jälkiruoka menee ihan eri mahaan kun pääruoka, niin samaan tapaan työkuormaa menee ihan eri momentilta kun vapaa-ajan säätäminen. Ja vähän samaan tapaan kuin ruoka-asioissa, liikunnassakin panostan mieluusti vain jälkiruokaan.

Fyysisistä vaurioista suurin oli verisuonen katkeaminen jalkapohjasta, mutta eipä siitä alun kivun jälkeen tullut kuin kosmeettisia vaurioita. Ongelmia ajossa aiheutti alussa esiintynyt pahoinvointi ja luvattoman kevyt nukkuminen, mutta nämä ongelmat korjaantuivat ajan kanssa. Olisi mielenkiintoista tietää oliko pahoinvointi kiinni korkeudesta, kuumuudesta vai rasituksesta. Luultavasti kaikista yhdessä, Tottakai välillä väsytti ja ruumis oli käytetyn oloinen, mutta särkylääkkeisiin, kylmävoiteisiin ja kipugeeliin ei tarvinnut turvautua. Helteisestä säästä huolimatta hiertymiltä vältyttiin, tosin rakonestopuikkoa kului metreittän. Miun kengät eivät olleet parhaat mahdolliset, välillä piti ottaa kenkää jalasta ja heilutella varpaita, kun jalkapöydän hermoa alkoi kiristää. Myös boa-kiinnitys tuntui löystyvän pitkillä tunkkausosuuksilla, mutta sovittamatta ostetuksi kengiksi toimivat ihan jees. Jalka siis alkoi muotoutua kenkään.

Ennen lähtöä moni epäili sitä kuinka paljon riitoja pariskunnalle matkalla tulee. En oikein ymmärrä miksi lomalla pitäisi tapella. Tai miksi ylimalkaan pitää tapella. Puhdistaako raju riiteleminen ilmaa? No ei minusta. Ja jos känistä pitää, on väsynyt peruskeskiviikkoilta on paljon otollisempi ajankohta riidalle, kun pitkään ja hartaasti odotettu loma. Totta kai lomaan ladataan odotuksia ja toiveita, mutta tuskin kumpikaan odottaa, että toisen velvollisuus on ne täyttää. Kumpikaan ei lähde näille reissuille miellyttääkseen toista, kumpikin kantaa omat kamansa ja raahaa läskinsä mäen päälle ja vastaa omasta ajosuorituksestaan. Toinen toki antaa välittömästi palautetta, jos tekninen suoritus tökkii. Superihmistä ei tarvitse esittää, saa sanoa jos sattuu tai väsyttää, mutta se on eriasia auttaako se mihinkään. Turhanpäiväiseen kitinään kumpikaan ei ole taipuvainen. Väsyneenä tulee sanottua kaikenlaista, mutta yleensä edes toinen on järjissään ja antaa asian olla. Vaikka hyvin samalla tavalla ajellaankin, mie ajan yleensä ylämäet kovempaa ja Pekka aina alamäet, mutta joutaa sitä mäen jälkeen odottelemaan. En minä tiedä, onko parisuhde sen vahvempi vai heikompi kuin ennen, mutta ainakin jaetaan yksi yhteinen iso kokemus.

Mielikuvat ovat vielä selkiytymättä, ehkä päällimäinen tunne on kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että saatiin molemmat ajaa tämä reissu terveinä ja suhteellisen hyvävoimaisina. Vaikka huomenna sattuisi jotain, näitä muistoja ei vie kukaan. Kiitollinen olen myös siitä, että Pekka järjesti koko jutun. Ihan jo reitillä pysyminen olisi ollut minulle mahdottomuus. Olen niin suuntavaistoton tampio, että minulle on ihan sama antaako käteen kartan vai Ikean kuvaston, kummallakin löydän perille yhtä huonosti. Olisi helposti saattanut käydä niin, että majoitukset ja lennot eivät olisi ihan sattuneet kohdilleen, jos ne minun olisi pitänyt hoitaa. Ajoittain ylenmääräisen kontrolliin taipuvaiselle luonteelleni on hyvin terapeuttista antaa ohjat välillä jollekin muulle ja ajella vaan tyytyväisenä perässä. Tapahtuu mitä tapahtuu kaikesta selvitään,  joko hyvin tai sitten huonosti.

Yksi matkan opetuksista oli se, että kyllähän sitä jaksaa vaikka ja mitä, mutta tarvitsetko sitä aina jaksaa? Meillä useimmilla on kova tarve tehdä asiat hyvin ja aika usein tehdään liikaa. Erikoistilanne on päällä koko ajan, joustetaan ja venytään ja suoritetaan arjen akrobatiaa. Meidänkään perheessä kukaan ei työkseen ainakaan suoranaisesti pelasta ihmishenkiä, eikä kummankaan sormi jätä vesilasiin kuoppaa. Onko kaiki joustaminen vaivan arvoista? Minkä arvoista on stressitön vapaa-aika? Kuinka paljon työt saavat viedä voima vapaa-ajalta? Mikä ylimalkaan on elämän tarkoitus? En minä tiedä.

Kevyempiä opetuksia on sitten se, että kesken ajon oivalsin, että miksi P. Mustajärven soololevyn nimi oli Lago Nero. Joskus rattaat vaan pyörivät kovin hitaasti...

Tarinat tästä reissusta alkavat olla tässä. Ehkä vielä jossain vaiheessa vielä palataan näihin kuviin ja näihin tunnelmiin. Käsitelemättä ovat ainakin muinaiset Engadinin hautajaiset. Blogi tulee jatkamaan tällä osoitteella,  mutta se mistä kirjoitetaan/kirjoitan, on vielä avoinna, luultavasti juttuja omasta päästä. Se on aika varmaa, mistä ei kirjoiteta. Ostoksista tuskin, koska ruuasta ja dieselistä ei montaa tarinaa irtoa. Päivän asukokonaisuudet saattavat myös jäädä esittelemättä.

Kiitos, että kuljit mukana!

9. Ajopäivä. Missä on Verona?

Kello alkaa olla iltakymmenen täällä Villa Francan lentokentän kupeessa. Helteisen päivän lämpö alkaa tasaantua, mutta edelleen mittari näyttää melkein kolmeakymmentä. Lentokoneita nousee ja laskee harvakseltaan, juuri muuta ei sitten kuulukaan. Ollaan muurien suojassa sotilaslentokentän ja hedelmätarhojen väliin mahdutetussa B&B-paikassa.Tullessamme pyyhin tämän päivän hientuotosta poiketen kylmää hikeä, kun korkealla portilla partioi kolme isoa koiraa. Kun viimeinen päästiin portista sisään, savuttiin isoon (viileään) kivitaloon, jossa ylitsevuotavan ystävällinen puolatar otti meidät vastaan. Yhteistä kieltä ei oikein tahtonut löytyä, mutta niin vain saatiin välipalaa, pyykit pesetettyä. aamiaiset sovittua ja ajo-ohjeet lähimpään ravintolaan. 

Sanonta hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, voisi jotenkin kuvata päivän helpoksi kuviteltua siirtymää Rivasta Sirmionen kautta Veronan kupeeseen. Ehkäpä tällä kertaa suunnitelma oli jäänyt aavistuksen kesken. Aamulla heitetettiin kamat reppuun ja ajettiin laivarantaan. Oltiin niin hyvissä ajoin, että ehdittiin vielä syödä rauhassa jäätelöt. Ai niin, muistettiin myös pyytää passit hotellin respasta. 

Tästä alkaa kotimatka!

Saatiin liput ja ajeltiin saksalaisryhmän peesissä lautalle. Saalistettiin kunnon eläkeläistaktiikalla hyvät paikat kannelta. Näistä paikoista sitten pidettiin kynsin hampain kiinni vaikka nahka meinasi palaa ja lämpöhalvaus viedä tajun. 

Matkalla kohdattiin purjehdushärdelli.

Ja rantahelvetti

Sirmionessa meidän oli tarkoitus katsella maisemia ja syödä. Kummastakaan ei tullut mitään. Kun saavuttiin laivasta tulikuuma ilma löi vastaan. Kadut olivat mustanaan ihmisiä ja kaikki olivat kovin kiinnostuneita jos ei meistä, niin meidän pyöristä. Meidän piti katsella Sirmionea, mutta tuntui siltä, että Sirmione katseli meitä. 

Paniikki!

Epäurheilijamaisesti paettiin paikalta vastaan loppumatonta turistivirtaa. Ilma oli niin kuumaa, että pelkkä oleminen sai hien virtaamaan. Pahimmasta kaaoksesta päästyämme pysähdyttiin syömään ja täyttämään vesipullot.

Reitin Veronaan piti olla selvä, niin selvä, että sitä ei saatu aikaiseksi edes kartasta tarkistaa. No mie en kyllä yleensäkään mitään reittejä tarkista, jos oltaisiin miun suunnistuksen varassa, ei oltaisi koskaan osuttu edes Helsinkiiin, mutta Pekka harvemmin ajelee pelkän konereitityksen varassa. Ilmeisesti GPS sai lämpöhalvauksen ja ajelutti meitä huvikseen minne sattuu. Eihän siinä mitään,  kivahan  se on sivukujille poikkeilla ja katsella maisemia, mutta kun mittari näytti yli neljääkymmentä alkoi tuskan hien lisäksi virrata myös oikea hiki. Myös vanteen teippaukset alkoivat antaa periksi kuumuudessa ja Pekan takarengas alkoi vajua uhkaavasti. Muutama kerta pumppailtiin ja lopulta oli pakko laittaa sisuskumi. Melko hikinen urakka. Oltiin muuten luotettu siihen, että jos vararenkaita menee, niin niitä saa reitiltä lisää. No ei tosiaankaan olisi! Läski on sen verran harvinainen kapistus.

Jossain vaiheessa matkaa eksyttiin jättimäiselle leirintäalueelle. En vieläkään oikein ymmärrä miten jouduttiin ajelemaan pensasaitojen ja talovaunujen muodostamaan labyrinttiin ja vielä vähemmän ymmärrän miten sieltä viimein  päästiin pois. Järkyttävä kokemus. Oli pakko pitää jäätelön mittainen tauko.  

Saattiin kasattua itsemme ja hermomme ja hankittua jonkunlainen käsitys edessä olevasta reitistä. Ei kai nyt yhden parin sadantuhannen asukkaan kaupungin löytäminen voi kovin vaikeaa olla?

Lämpötila nousi nousemistaan ja ensimmäistä kertaa tällä reissulla alkoi tulla koti-ikävä. Tien reunaa sotkiessani unelmoin kuusista, joiden oksille on pisartunut jääkylmää vettä. Kasvoille osuneet kuusen kyyneleet olisivat tehneet nyt oikein hyvää. No rengas piti taas ilmaa, matka eteni ja autostradalle ei jouduttu. Eihän lämmin luita riko? 

Matkalla vastaan tuli kaikenlaista.

Välillä oli vähän semmoinen olo, että missähän maassa sitä ylipäätään ollaan? Lukihan tosin tuossa raketissa Italia. 

 

Perille siis päästiin. Yhteenvetoni odottelee vielä kallon loukoissa kypsymistään, mutta tämä kuva kiteyttänee tilapäisesti kaiken. Matkailussa on tärkeintä tasainen rusketus!

Pekan faktalaatikko Total eli koko reissu

Matkaa kertyi 482 km + 35 km matka lentokentälle, ei tunnu kovin kummoselta

Nousumetrejä tuli kihnutettua 11 458 m, eli jos vähän kääntää kansan kielelle se tarkoittaa reiluissa viikossa ajoa Puijon päälle 124 kertaa tai Kolin päälle 50 kertaa, kuuluisa Tahko MTB Grande Finale tulisi ajaa keskimäärin 7,5 päivässä eli 60 kertaa.

Matkalla oltiin 62 tuntia josta pyörä liikkua 41 tuntia, taukoja siis pidettiin, keskinopeus siis vajaa 12 km/h joka kertoo myös jotain reitin rakenteesta.

Vaurioita kertyi reisussa vähän, yksi kadonnut laturi, yksi hajonnut pulloteline (merkkiä en mainitse kun valmistaja/toimittaja varmasti haluaa korvata rikki menneen telineen) sekä kahdet ajolasit.

Remonttia ei tehty muuta kun Ninan ketjut korjattiin kun menivät poikki Passo Gavian jälkeen, olisko joutunu liian koville voimien jyllätessä. Muuten vain normaalit huoltotoimet, ketjujen ja pakan putsaus päivittän sekä jarrujen säätö päivittäin.

Fiilis pysyi korkealla koko reissun ajan, ajokunnon puolesta päivät oli vaihtelevia, toisena päivänä toisella kulki hyvin ja seuraavana taas toisella, päivät eivät olleen samanlaisia. Keskimäärin kuntomme osui hyvin yksiin eikä toinen joutunu odottelemaan eikä taas toinen joutunu ajamaan "kieli vyön alla" eli liian kovaa. Pyrittiin pitämään vauhti retkeilytasolla ja ajelemaan pintakaasulla mikäli se oli mahdollista.

Ruumis kesti reissun yllättävän hyvin jopa ennen lähtöä olleita selkä- ja polvivaivoja en edes muistanut koko reissulla. Loppureisusta alkoi tietysti aamuisin olla jo hieman vähemmän notkea olo mutta siitä se roppa heräsi kun pääsi pyörän selkään. Ninalle esiintyi alkumatkasta yskää kun mentiin yli kahteen tonniin mutta sekin väheni reissun loppua kohti, roppa alkoi tottua korkeuteen. Keskimäärin oltiin 2005 metrin korkeudessa eli hieman eri tasolla kun missä Suomessa pörrätään. Mutta ruumiit kesti reissun pääosin hyvin ilman kipuja tai muita vaurioita.

Muuta mainittavaa osastolle tulee ainoastaa että hieno reissu ja suosittelen kaikille, eikä niinkään pyöräilyn tai treenaamisen vinkkelistä vaan kokonaisuuden kannalta. Ajoipa mitä reittiä hyvänsä maisemat on huikeat, uusia vuoria ja laaksoja tulee vastaa koko ajan uusine ihmisineen ja asioineen.

Tällainen reissu irroittaa myös mukavasti arjesta ja tuolla vuorilla pyöritellessä päähän tulee tilaa uusille ajatuksille tai sitten vaan sitä kaivattua lepoa monellekin kiihkeään arkielämään.

Onko tälläinen lomaa? Moni varmasti ajattelee että onko lomaa kun päivästä toiseen kurittaa itseään fyysisesti ja henkisestikin päästäkseen seuraavan vuoren yli. Kyllä se on, pää saa lepoa ja pää meitä ohjaa joten jos pää saa lepoa muu roppa tulee perästä. Kukin tunnistaa reissun selostuksista kuuluuko siihen porukkaan joka voi näin lomalla, osalla tälläinen voi toki olla tuskaisin kokemus koskaan.

Tässä tämä loppuraportti, Nina kirjoitteleen omat juttunsa vielä.

Hieno reissu ja suuri kiitos rakkaalle matkakaverille Ninalle.

Kiitos myös luotettavalle pyöräliikkeelle hyvin huolletuista pyöristä ja reissun varaosista, Jyväskylän Ride Cycle Store

Pekan faktalaatikko day 8 eli palauttava lepopäivä

Matka: 38

Nousumetrit: 1435 m

Reitti: Riva del Garda-Lago del Legro-Pocca Del Fortini-Riva del Grada

Aika: 6,25

Ajoaika: 4.21

Säätila: kuuma, 28-36

Nestekulutus: 2,5 l juomaa + Cocis / hlö

Ravinto: parit geelit, patukka, Panino (sämpylä salamilla ja juustoll)

Vauriot: ei 

Fiilis: hyvä, Ninalla vuorostaan vahva päivä, ajeli mäet miten huvitti vaikka prosentit kaltevuudessa oli parhaimmillaa reilu 20, itte otin Syöte MTB loppunousu harjoituksen eli ajoin mäet hitaasti hitaalla pyörityksellä mahdollsimman isolla pykälää joka noissa nousuissa tarkoittaa vaihteita 2-4

Muuta mainittavaa:Palauttavaksi lepopäiväksi kohtuu topakka setti mutta toinen vaihtoehto rantativoli niin tuo oli hyvä vaihtoehto ja tulihan otettua ensipuraisu Gardan maastopyöräilyparatiisiisn

8. Ajopäivä. It Ain't Over Till It's Over

Viikonloppuna Rivassa oli armottomat rantabileet. Mikäs siinä. Paljon ihmisiä liikkeellä lapsineen ja koirineen. Siistimpi meininki kun Kuopion matkustajasatamassa peruskesäviikonloppuna keskellä päivää. Humalikkoja ei näkynyt, kukaan ei oksennellut tai kuseskellut ympärinsä. Lapset parveilivat terasseilla vaikka pikkukakkonen oli loppunut ajat sitten. Kukaan ei ollut hälyttänyt sosiaaliviranomaisia vaikka vanhemmat ilmiselvästi joivat viiniä. Basson jytinä kantautui hotellihuoneeseen, mutta sen verran oltiin pyörryksissä että viileään huoneeseen päästyä unta ei tarvinnut paljoa houkutella. Aamulla nukuttiin pitkään. Ilmeisesti myös levättiin hyvin, koska jostain kummasta tuli idea, että josko ei mentäisikään harrastamaan vesiurheilua vaan tutusti ajamaan pyörällä. Olisihan se varmasti ollut kiva treenata lämpöisissä vesissä eskimokäännöksiä ja tuentoja, mutta eipä nuo vuokraamon sit-on-top vehkeet olisi oikein passeleita siihen toimintaan olleet. Ainahan olis tietysti voinut supata. 

Pekka kaiveli bikemapista reitin kohti Legro-järveä ja siitä siten ylöspäin kohti   Bocca del Fortinia. Nousua reissulle oli luvassa n. 1400 m ja matkaa 38 km. Ihan kivasti siis noin palautuspäivälle. Kun aikamme odoteltiin, niin alkulämmöt sai hankituksi ihan vaan torilla seisomalla. Lämpötila alkoi kivuta neljänkympin yli. Reput sentään maltettiin jättää hotellille. 

Alkumatkan kiivettiin ruuhkaista vaellus/pyöräreittiä. Porukkaa suihki pyörällä vastaan ihan reippaalla syötöllä. Kun otti huomioon irtokivisen pinnan ja väkimäärän reitillä, oli melkoinen ihme ettei mitään sattunut,

Pienen tiesiirtymän jälkeen siirryttiin maastopyöräreitille kohti Legro- järveä. Sen verran oli menohaluja, että innoissamme hukattiin merkitty reitti ja päästiin komuamaan melkein pystysuoraa seinämää. Garmin ei oikein pysynyt menossa mukana ja muutaman kerran jouduttiin tekemään U-käännös. Vaikka täällä ei ihan yhtä ärhäkänoloisia maanomistajia tunnu olevankaan kuin esim Mallorcalla, niin koirankuvilla koristeltuja yksityisalueen merkkejä näkyi toki. 

Tuolla jossain on tie?

Tielle osuttiin ja järvelle päästiin. Otettiin puolivälin colat, pidettiin tuttu esitelmä läskipyöristä ja täytettiin vesipullot. Nousua oli enää puolet jäljellä.

Tässä kuvassa oli olevinaan hauska idea, mutta pieleen meni. Liekö itse vanha vihtahousu räpsäytti näyttöön 3m lisää nousua sillä aikaa kun kaivoin kameraa, vaikka ihan paikallani seisoin?

Mäki nousi alkuun asfalttina, sitten mukulakivenä ja lopulta hiekkana. Jyrkimmät kohdat oli onneksi betonia. Minkä lie kohtauksen olin saanut, vai oliko se vaan puuttuva repun paino, mutta mäki nousi kovin helposti. Vuorimaisema oli hieno, mutta hirveästi sitä ei uskaltanut katsella. Ylämäen sietämätön helppous toi harmituksen siitä, että Syöte jää väliin. Mutta toisaalta nyt voin pitää kiinni siitä harhasta, että kunto olisi jotenkin muka parantunut. Mutta miltä se mahtaisi kisassa tuntua kun loppunousun päälle olisi noin 15 kg vähemmän hinattavaa?

Korkeimman kohdan jälkeen tupsahdettiin varsin villiin paikkaa. Väliaika: limpparia ja paninoa. 

 Tältä etäisyydeltä Gardakin vaikuttaa kivalle paikalle.

Fillariparkki.

Erästä entistä työkaveriani siteeraten maastopyöräily on hyvä laji, koska siinä on helppo tavata miehiä. Tiijä kyllä hänen helppoudestaan.

Sain ihan parhaan paikan. 

Ja tästä alkaa alamäki.

DH-täti?

DH-setä?

Kukkulan kunningas?

Alamäki Rivaan oli osin ihkua single trackiä osin tietä. Juuri kun olin tuudittautunut alamäen helpoutteen niin tie nousi pystyyn ja edessä oli 50 metrin hyppy ylöspäin. 

Alas mentiin jarrut käryten, kädet puuduksissa ja sivuutettiin aika monta renkaansa puhkonutta ryhmää. Rivassa oli sitten tankatava.

 Helteisen päivän ajo vei kummasti voimia ja ilta oltiin enemmän tai vähemmän pyörryksissä.

Nyt matkustetaan laivalla kohti Sirmionea ja sitten toiseksi viimeinen fillarietappi Veronaan.

Pekan faktalaatikko day 7 viimene virallinen päevä

Matka 74 km

Nousumetrit: 809 m

Reitti: Madonna Di Campiglio-Lago d"Agola-Passo Bregn de Ors-malga Molvina-Stenico-Bremione-Ponte Sarca-Arco-Torbole-Riva Del Garda

Aika: 7,13

Ajoaika: 5,07

Säätila: kuuma, ukostava, hautova , 28-36

Nestekulutus: 3,5 l juomaa + Cocis / hlö

Ravinto: parit geelit, patukka, pasta ja Maui gelato 

Vauriot: ei 

Fiilis: suht hyvä vaikka viimeset 30 km asvalttia oli yllättävän pitkät siinä kelissä.

Muuta mainittavaa: saapuminen Rivalle rantaelämän päriin vuorilta oli melkoinen shokki, Mauin jäätelö on erittäin hyvää

7.ajopäivä. Alamäki Gardaan

Hiljainen huone ja perinteiset ikkunaluukut=oikein hyvät unet. Hyvässä järjestyksessä syöty aamupala ja takaisin taipaleelle. Hotellissa meidät resuiset pyöräilijät sijoitettiin aterioimaan eri huoneeseen kun kunnon ihmiset. Hyvä niin, tämä outlook ei ole ihan edustuskelpoinen. Lähtökuva saatiin Madonnan torilta. Torilla parveili laumoittain vaeltajia valmiina päivän koitoksiin. Hissit pyörivät, joten vaeltamaan pääsi vähemmälläkin vaivalla. Pyöräilijöitäkin sujahteli kohti metsiä.

Madonnasta edettiin alkuun asfaltoitua pikkutietä joka vaihtui pian hiekkapintaiseksi vaellusreitiksi. Pian päästiin siirtymään vesiputouksen alta upealle single trackille. Oli kiveä, juurta ja kaikkea kivaa. 

Töpsyteltiin alas kolmisen sataa metriä ja aloitettiin viimeisen nousun singerrys kohti Euroopan kattoa. Ensin kirittiin lasketut metrit kiinni ja kiivettiin d'Agola järvelle  hiekkaista vaellusreittiä. Polkuakin olisi ollut tarjolla, mutta vaikutti äkkiseltään turhan haastavalle ylämäkeen. Reitillä nähtiin myös sähköpyöriä, valitettavasti vain parkissa. Ensimmäistä kertaa ylämäkeen kivutessa tuli surku lisääntyvistä nousumetreustä. Tämähän loppuu käsiin. 

Järvellä puljasi hotellilla tapaamamme ryhmä saksalaisia pyöräilijöitä. Liityttiin seuraan. Viristäävää, vaikka ei ihan vuoripuron kylmää ollutkaan. Lämmintä alkoi olla kolmekymmentä ja ennenkuin viimeinen nousu olisi tunkattu, ajokamat olisivat varmasti kuivat.

Järveltä alkoi nousun viimeinen osuus l'Orsiin. Jyrkkyys alkoi olla kohdillaan. Alku noususta oli semiteknistä kivikkoa, siihen painajaismaisesta heinikkonousua ja lopulta työnnettävää polkua. Koska en oikein osaa työntää pyörää, yritin telkuta ajaen edes ne muutamat metrit, jotka oli mahdollista ajaa. Ei kovin energiataloudellista. Alussa nousu oli näin leppoissaa. 

Maisemat olivat taas huimat. Sieltä se järvi pilkottaa, jossa äsken uitiin. Muuta iloa nousuun toi kaunis pronssinen vaskitsa.

 

Huipulle päästiin ja siellä ei tarvinnut olla yksin. Iso transalppinisti porukka oli pitämässä siestaa. Tästä pääsee ainoastaan alaspäin. Edessä oli melkein paritonnia laskua ja n. 50 km kohti Gardaa.

Alkuun lasketeltiin polkua ja sitten hiekkatietä. Tähyiltiin paikkaa,  jossa Pekka ja pojat olivat viimeksi valinneet "hieman" haastavamman reitin. Meitä toi alas pölyinen hiekkatie. Tonni humpsahti alas lähes huomaamatta. Puolessa välissä laskumetrejä pidettiin pastatauko. Uimaan jääneet saksalaisetkin liittyivät seuraan. Katsoimme kadehtien saksalaisten iltapäiväoluita, mutta pysyttiin colalinjalla. Mäki tuntui jatkuvan loputtomiin, oli olo, että jos vielä lasketaan ollaan maan alla. Kymmenisen kilometriä ennen Stenicoa tie muuttui asfaltiksi ja olo tuskaiseksi. Alamäestä huolimatta pyörä tuntui kivireeltä ja ilma oli painostava. Lämpötila heitteli 32-35 välillä ja tuntui, että joku puhaltaa kuumalla föönillä naamaan. Stenicon jälkeen putosi muutama tippa vettä, mutta ei niistä velvoittamaan ollut. Ukkonen jyrisi omiaan. Stenicon jälkeen edessä oli kaksi (vai kolme?) pitkää tunnelia. Missattiin kovassa (?!) vauhdissa  pyörätien alku ja jouduttiin komuamaan tunnelin suulla pyörät aitojen yli pyörätielle. Minkähän vuoksi pyörätiemerkit eivät voi tulla hyvissä ajoin? Tai miksi aidassa ei voi olla reikää tunnelin suulla. No onneksi päästiin kiertotielle 1200m tunnelissa olisi voinut olla vitsit vähissä.

Tunneleiden jälkeen pyörätie otti reilusti etäisyyttä maantiehen. Olo oli epätodellinen, polttavan kuuma loputon tie ja  ei ketään missään. Ääninä vain ukkosen jyrinä ja kaskaat. Välillä vastaan polki riuneita maatiepyöräijöitä mitään näkemättömin silmin. Kilometrit eivät kertyneet ilmeisestä alamäestä huolimatta. Pekka näki käärmeen, mie valitettavasti en. Viimein edessä oli keidas. Albrechtin reitilläkin kuvattu loistava jätskibaari. Verigreippijäätelö oli taivaallista ja halpaa (2palloa 2€)

 Jäätelöltä oli vielä 14 kilsaa kohteeseen. Käsittämätöntä, matka ei vaan edennyt. Onneksi reitti kurvasi sivuun pyörätieltä ja päästiin ajamaan oliivitarhojen läpi. Kohdallani kyllä meni hulppeat maisemat hukkaan. Viimeinkin selvittiin Torboleen ja siitä kohti Rivaa. Miulla alkoi paniikki hiipiä kun näin kansoitetut rannat. Pekka esti taidokkaasti pakoni takaisin vuorille. Syke alkoi laskea vasta kuohuviinisedaatiolla. Ei saa minusta rantalomailijaa. Mutta perille on päästy. Nyt vietetään lepopäivää ennen kuin lähdetään sitkuttamaan kohti Veronaa. Lepopäivän ratoksi mennään varmaan yllätysyllätys pyöräilemään. Tarina siis jatkuu...

 

Pekan faktalaatikko day 6, kuuves päevä

Matka: 48 km

Nousumetrit: 1230 m

Reitti: Passo Tonale-Ossana-Dimaro-Campo Carlo Magno-Madonna Di Campiglio

Aika: 5.52

Ajoaika: 4.21

Säätila: kuuma, ukostava, hautova , 28-36

Nestekulutus: 2,5 l juomaa + Cocis / hlö

Ravinto: parit geelit, patukka, salaatti tai pasta

Vauriot: ei sanottavaa jos ei henkisiä tässä kohtaa lasketa

Fiilis: suht hyvä, Ninalla tänään parempi päivä, mulla meinas kuumuus tehdä Madonnan nousussa temput, oli tuskaista meno mutta siitä se helpotti

Muuta mainittavaa: Madonnan nousussa oli jonkin verran vesijohtojen rakennustöitä joiden alta reitille etsittiin uusi linja joka oli pienen pätkän haasteellinen mutta kuitenkin toimivat.

Yleisesti voin sanoa jälleen kerran että kyllä suomalaisessa palvelukulttuurissa on paljon täältä opittavaa, kyllä asiakas huomioidaan niin erillailla ja asiat halutaan järjestää jos jotain kysyy niin soitetaan vaikka kaverille jos ei muuten järjesty.

No lipes vähän aiheesta mutta kun se vaan palvelu täällä toimii.

6.ajopäivä. Vähiin käy.

Sumuinen aamu Passo Tonalessa. Minulla edelleen levottomat unet mutta Pekka nukkui kuin pienehkö possu. Aamupalalla ruoka maistui ja mikäs siinä oli kammeta itsensä virkeänä tai vähemmän virkeänä takaisin reitille. Hotelli eväineen oli varmasti reissun halvin, mutta ei kalvennut kalliimmalle. Ensimmäistä kertaa tajuntaan iski ajatus siitä, että täällähän joutuu kohta tulemaan pois. Karistin ajatuksen tehokkaasti. Missähän mie olinkaan töissä ?

Päivän suunnitelma oli helpohko. Tonni alas Dimeroon ja suurin piirtein saman verran ylös Madonna di Campiglioon. 

Tällä kertaa lasku ei ollut rystyset valkoisina- tyyppinen vai hyvinkin leppoisa jollottelu pitkin vanhaa sotilastietä. Kun katsoi jarrulevyjä eilisen syöksymään jäljiltä, niin näytti (ja kuulosti) siltä, että lämpöä on todellakin saatu.

Dimaroon ei tarvinnut kovinkaan montaa kampikierrosta vaan alamäki toi mukavasti. Matkalla törmättiin partiolais (?!) ryhmään ja lapsiparat lakosivat tieltä ja herkimmät säikähtivät niin, että puhkesivat itkuun. "Elämä tuntui ihanalta, mutta hyvältä näyttänyt en", sanois Pekka Myllykoski. Ja kai ne partiolaisia olivat, tuskin paikallisilla lastentarhanopettajilla on natsoja hatussa?

Dimarossa tehtiin hankintoja, suoritettiin remontinkorjuuta ja syötiin ravintolassa, jonka tarjoilija olisi halunnut ostaa meidän pyörät. Olo oli helteestä sen verran nuutunut, että olisin ehkä myynyt, jos pyörä olisi minun. Nousu Madonnan oli Pekalle kesältä 2013 tuttu, minun ennakkokäsitykset olivat korkeuskäyrän varassa. 

Suunto taas vähän liiottelee, mutta Dimarossa oli ihan riittävän lämmintä ja päivän nousumetrit olivat vasta edessä. Eipä siinä taas muu auttanut kun alkaa kihnuttaa pikitien reunaa tulisessa pätsissä. Onneksi pian päästiin metsään. 

MTB-reitti oli katkaistu vesijohtotyömaan vuoksi pari kilometriä alun jälkeen. Sekoiltiin hetki reitimerkintöjen ja GPS-juorujen kanssa. Ajauduttiin uralle, jolla eteenpäin ei päässyt kuin kantamalla, mutta kun sielu ei antanut periksi peruuttaa, niin pakko se oli edetä. Sen verran oli vaikea maasto, että yhden läskin kantamiseen tarvittiin kaksi hennompaa. Tässä vielä pärjätään yksin.

Tämä joki olisi pitänyt ylittää oikealle reitille, mutta onneksi löytyi silta.

Helteinen nousu alkoi ottaa Pekalla voimille. Miulla meni jostain ihmesyystä tosi kevyesti.

Päällihousut piti heittää mäkeen ja välillä hakea viilennystä kalliosta. Vain hipit halaavat puita. Pekalle suosittelin puffin kastelua joessa olon viilennykseksi, mutta tukka olisi mennyt kai sekaisin, joten ohje jäi toteuttamatta.

Ilmeisesti kestävyysurheilu on huomattavasti helpompaa kun välillä syö. Ikinä ei ole kiipeäminen ollut näin helppoa.  Huipulla kiskaisin housut takaisin jalkaan ja siitä sitten kohti hiihtokeskushelvetti Madonnaa.

Hotellin valinnassa jouduimme murhaavan markkinoinnin uhriksi. Madonnan nousun loppupäässä seistä törrötti vanha isäntä,  joka jakoi esitteitä ja kehotti hakeutumaan perheensä hotelliin. No jos joku näkee noin paljon vaivaa markkinoinnissa, niin pakkohan sinne oli mennä. Siisti hotelli, hyvä ruoka ja pyörät sai talliin. Mikäs tässä on blogipalaveria pitää.

Pahasti näyttää siltä, että huomenna ollaan Gardalla. En halua. Käännyn takaisin.