Kisapäivä

Jälleen kerran Blogger tekee temppujaan, hukkailee versioita ja tuhoaa tekstejä. Jos siis tässä tarinassa ajatus katkeilee tai esiintyy tarpeetonta toistoa, niin syy on siinä, että pari päivää huolella (?) pohtimani teksti häippäisi nettiavaruuteen.

Lauantaiaamu Kobaridissa valkeni aurinkoisena. Viime päivinä vettä oli saatu, mutta nyt ei sateesta ollut jäljellä kuin aamuinen sumu. Miun olossa ei ollut moittimista,  mutta Pekan juuri ennen lähtöä hankkima flunssa oli pahenemaan päin. Yleisen aamuhässän jälkeen alettiin kasata kamppeita ja siirtyä kohti toria. Kilpailun kulusta ei vieläkään ollut tarkempaa tietoa, mutta sillä on tapana selvitä viimeistään ajaessa. Sitkeitä huhuja kulki, mutta niiden todenperäisyyteen oli tuskin luottaminen. Ja kun kerran ulkomaille lähdettiin, niin tyylikkäinä ajeltiin.

Edustusasut.

Team Finland. Älykkään näköistä joukkoa.

Paha paikka, säärikisa Pekan kanssa

Puoli kymmeneksi torille alkoi kyörääntyä värikkään näköinen joukko väkeä. Kilpailijoita oli noin 250 ja suurin osa oli panostanut myös pukeutumiseen. Asuissa luovuus näytti olevan käytännöllisyyttä ja mukavuutta suurempi arvo. Tule sellaisena kuin olet. Tosiaan. Upeiden yksilösuoritusten lisäksi nähtiin myös sointuvaa paripukeutumista ja yhtenäisiä tiimiasuja. Avajaisjuhlallisuuksien jälkeen lauma alkoi siirtyä kohti Kamp Rutia, eli leirintäaluetta, jonne suuri osa kilpailijoista oli majoittunut. Torilla kilpailun kulusta oltiin saatu jotain informaatiota, joka jokainen tulkitsi omalla tavallaan. Huhuilla oli siis edelleen siivet. Pyörät oli tarkoitus jättää jalkapallokentälle, jossa niille tapahtuu jotain, tai sitten ei tapahdu. Kilpailu alkaa läheiseltä pellolta, josta jokainen etenee parhaaksi katsomallaan tavalla etsimään pyörää. Ensimmäinen kierros on pitkä ja kaksi seuraavaa lyhyempiä. Kilometrimäärät ovat sivuseikka. Kilpailu sisältää vesistönylityksiä ja sen aikana tullaan likaantumaan. Jos haluaa vain pitää hauskaa yksi kierros riittää, jos taas haluaa ajaa voitoista kaikki kolmekierrosta on ajettava. Aikaraja kakkoskierrokselle on tunti. Sarjojen neljälle nopeimmalle oli luvassa vielä neljäs kierros, jonka sisältöä tässä vaiheessa voitiin vain arvailla.

Tyylikäs herrasmies. Luopui tosin takistaan ajon tuoksinassa.

Don't look back.

Omat eväät.

Tämä rouva istui alppimaisemaan kuin kukka ketoon

Belgian munkit.

Kisan nopein nainen, helppo se on lentää kun on siivet. 

Ei tässäkään lateksissa kylmä tule.

Saatiin tarroja

Kisojen kuumimpia pukuja?

Kisan paras asu. Lego-man.

Ideoita pimeisiin syysiltoihin

Jättäkää vaan pyöränne tähän

Härdelliä Camp Rutissa

Kisaajalauma siis paimennettiin pellolle, josta startin kajahdettua rynnättiin ylämäkeen muutama satametriä etsimään pyörä. Miulla kävi tuuri, löysin samppanjan- (lue mudan-) värisen ajopelini vaivattomasti. Ihan kaikki eivät voi sanoa samaa. Osa pyöristä kiikkui jalkapallomaalien ja muuntajakoppien päällä tai ne oli haudattu isoihin kasoihin. Pääsin liikkeelle naisista ensimmäisenä. Johtoani en saanut pitää kauaa, kun minut yhytti maantiepyöräilijän näköinen tyttönen tieosuudella. Ensimmäisessä jyrkässä maastonousussa pääsin takaisin kantaan kiinni ja jyrkässä laskussa ohi. Tosin juosten, kun en ruuhkassa ajamaan mahtunut. Alussa ehdin jo kiroilla, että tämä on taas tämmöinen hurja "maastokisa", jossa ajellaan hiekkateitä. No onneksi näin ei ollut, vaan tieosuuksilla purettiin hienosti alun ruuhka ja sitten päästiin tositoimiin. Sain ajella pitkään ilman rouvaseuraa, mutta sitten väkivahva belgiatar pyyhki vakuuttavasti ohi kaikkine keijusiipineen. Hänelle en olisi mahtanut mitään missään muualla  kuin kuopiolaisessa kivikossa, jos sielläkään. Ensimmäinen kierros meni ihmetellessä. Teräviä nousuja, jyrkkiä laskuja, jokia ja mutaa. Reipasta maastoajoa siis. Oikein mukavaa rataa, sopivan teknistä, mutta pelätä ei tarvinnut. Kannustus radalla oli kokoajan raivokasta ja vaarallisissa kohdissa oli kovasti varottelijoita. Koko ykköskierroksen sain olla toinen nainen.

Kakkoskierrokselle alkoi jo pahin isku rauhottua. Onneksi en ollut ainoa. Hätääntynyt englantilaismies kyseli, että miten hiton kauan tätä vielä pitää ajaa. Lohduttelin, että kaksi lyhyttä kierrosta. Kierrosten mitasta ei juuri ollut käsitystä, mutta niihin oli keräilty ykköskiekan pisin nousu ja muuta mukavaa. Tiellä ajeltiin vaan näytösluontoisesti.  Kakkos- ja kolmoskiekalle sattui kierroksella ohitettavia eteen, mutta haittasiko tuo. Huutamalla heistä selvisi. Yritin olla kohtelias. Kakkoskierroksella miut ohitti vielä yksi nainen. Saattoi olla ranskalainen. Jano alkoi vaivata, ja kuumuus, ja vähän väsyttikin. Kolmoskiekka meni varmistellessa ja ihmetellessä, että joutuuko sitä vielä ajamaan neljännen. Viimeisessä jyrkässä laskussa takareisi kramppaili ja tupelsin vähän, mutta pysyin kuin pysyin pystyssä.  Maaliin siis päästiin ilman vaurioita, jossain mäessä etujarrusta hävisivät paineet, mutta kyllä ne sieltä pumppailemalla palasivat. Eipä sinkulasta oikein mikään voi hajotakaan. No, yhdestä läskistä puheksi eturengas ja Pekalla oli keskiö palasina. Ja jäsen M katkoi jo ykköskiekalla satulatolppansa ja hukkasi satulansa, mutta singersi putkelta sinnikäästi maaliin. Tämän järjestäjä onneksi huomio lahjoittamalla uuden Brooksin satulan. Eli ehkä lausuntoa pitää vähän korjata..

Maalialueella järjestäjä iski kaljan kouraan ja siitä sitten nurmikolle hämmästelemään. Semmoiset pikkujutut kuin loppuaika ja sijoitus jäivät hämärän peittoon. Pekan loppuaika oli 2.22 ja mie olin maalissa ehkä parikymmentä minuuttia ennen. Edelläni oli ehkä kaksi naista. Kisassa ei juuri sykemittareita tai muita mittauslaitteita näkynyt, mutta matkaa saattoi olla rapiat 22 km ja nousua noin 700 m, eli aika reippaasti. Kisailijoita tippui maaliin tasaiseen tahtiin ja kaikille hurrattiin tasapuolisesti. Julmettua spekulaatiota esitettiin mystisestä neljännestä kierroksesta. Evästä oli tarjolla, se ei oikein maistunut, mutta tankkailin tarjottuja juomia. Huhuista poiketen tarjolla oli myös vettä ja urheilujuomaa.

lähtiskö Omo Ultralla?

Keskittymistä finaaliin

Hollannin pojilla oli kestävyyttä: neljä päivää sama asu.

Aikamme helteessä paahduttuamme järjestäjä sai arvotuksi tulokset ja neljäs kierros sai alkaa. Ohjelmassa oli parislalom fillareilla. Se kumpi parista sai ensin radan kierrettya ja kumottua jääkylmän kaljan pääsi jatkoon. Olen kyllä ajoittain harraskin oluen ystävä, mutta nyt nopeus tuli vastaan, kestävyys tuskin olisi tullut. Olen sen verran nuuka, että en raaskinut tuhlata hyvää olutta. Muut kaatelivat kaljat rinnuksilleen ja säntäsivät fillareilleen, mutta mie join joka pisara. No vähän kyllä meinasi tulla yli. Mutta eipä auta selitell, miesten nopeimmalla ei montaa sekuntia tuopissa mennyt, mutta ei hänen pyöräilytaitojaankaan voi väheksyä. Häiskällä on taskussaan singlespeedin MM 2015 ja cyclocrossin MM 2016. Tuskin noita ihan vaan olutta juomalla saa. Esivuoden kisat on Skotlannissa, ehkä joudun aloittamaan harjoittelun viskillä.

Voittajan pohkeet.

Illalla juhlallisuudet jatkuivat Camp Rutissa. Tarjolla oli ruokaa, juomaa ja elävää musiikkia. Palkintogaalassa palkittiin kaikki ansioituneet hyvinkin mielikuvituksellisin perustein ja palkintoja oli mahdollista saadailman sen kummempaa syytäkään. Jäsen J saalisti itselleen ajohousut ja mie sain juomapullon. Kaikki naiset saivat sukkia ja tikkareita. Oikeaksi palkinnoksi sain oivan kypärän. Hyvä potta, ja hieno asennetarra.

Pitkän päivän iltaa.

Menoa ja meininkiä.

Kisa oli siis hieno ja meininki sopivan rentoa. Vaikka tuo nyt ei ihan tiukka pipoisinta hommaa ollutkaan, niin kyllä sai ihan tosissaan ajella.  Rata oli fiksusti rakennettu, pahempia ruuhkia ei ollut ja haastettakin alkoi etenkin viimeisillä kierroksilla kertyä, kun keskittyminen alkoi herpaantua ja maasto liestyä. Yhtään enempää tai yhtään vaikeampaa en välttämättä olisi halunnut ajaa. Finaaliin pääsyn ratkaisi ilmeisesti vain ensimmäisen kierroksen aika, myöhemmiltä kiekoilta sitä ei ilmeisesti edes otettu. Koko tapatuma oli siis oiva opetus siitä, että kyllä voi ajaa kovaa ja taitavasti, mutta kireä pipo ei juuri auta, vaan enemmänkin rento asenne. Lisäksi opittiin, että Sloveniassa muutama minuutti, voi tarkoittaa mitä tahansa kahdesta minuutista tuntiin. Sloveniaan palataan vielä joskus, joissain merkeissä ihan varmasti ja luultavasti nähdään myös SSEC2017 Skotlannissa.

Buon Giro!

Synkistä etukäteisaavistuksista huolimatta lento sujui mainiosti ja kaikki tavarat saapuivat ehjänä perille. Helsinki-Vantaalla säädettiin lippujen ja varausten kanssa monen virkailijan voimin, mutta hyvässä yhteisymmärryksessä. Viimein varausjärjestelmä saatiin ymmärtämään, että emme ole menossa Triesteen asti, eikä sinne mene myöskään meidän matkatavarat. Saattaa olla myös olla että päästään koneeseen Münchenista paluumatkalla. Ihminen siis voitti taistelun konetta vastaan. Münchenin kentällä toiminta oli niin vauhdikasta, että reippaan puolen tunnin kuluttua laskeutumisesta olimme jo moottoritiellä matkalla kohti Sloveniaa.

Saksassa tuli vettä kuin aisaa ja liikenne autobaanalla soljui rauhallisesti. Sloveniaan oli noin 440 km matkaa, mutta navigaattori haki meille hyvän oikoireitin. Säästettiin 13 km matkaa ja  päästiin näkemään Kitzbühel, aikaa tosin meni 2 tuntia enemmän. Reitti pujotteli pitkin kapeita vuoristoteitä ja sateessa likoava maisema oli huikaisevan kaunis. Ylhäällä vuorilla lämpötila putosi kolmeen ja rätkytteli kevyesti räntää. Ajeltiin aika rauhassa, mutta paikalliset ei. Näköjään ihan hyvin voi ohitta meijeriauton vastaantulijoiden ohituskaistalla vaikka näkyvyys on nolla.Vuoristotiellä luovuin yrityksistä lukea kartaa, ihan helposti ei tule autossa paha olo, mutta kartantihrustaminen serpenttiilillä alkoi olla liikaa. No hyvin se navigaattori osasi.

Itävallasta löydettiin paikallinen naisten hyvinvointikeskus. Ei ehditty tutustumaan.

Italiassa hämärä alkoi hiipiä. Vuorilta laskeutui sumua ja täysikuu valaisi mutkaista taivalta. Maisema oli kuin kauhuelokuvan lavasteista. Keskellä ei mitään oli vastassa punaiset valot, jota eivät suostuneet vaihtumaan. Hieman oli semmoinen olo, että kohta joku koputtaa ikkunaan. No ei koputtanut ja viimein saavuttiin perille. Muu porukka oli jo kotiutunut Hisa Soncaan. Mukava talo, hieman kylmä ja kostea tällä säällä, mutta oikein siisti ja sievä. Saimme ensikäden tietoa siitä, että fillarit eivät tosiaankaan olisi mahtuneet Triesten koneeseen, itseasiassa käsimatkatavaratkin oli pitänyt jättää koneen ulkopuolelle odottelemaan, josko ne mahdollisesti joskus koneeseen mahtuisivat. 

Aamusella ensimmäiseksi käytiin ilmoittautumassa kisakansliassa. Rennolla kaavalla tunnutaan menevän ja hyvä niin. "Kisa" käydään lauantaina. Puoli kymmeneltä pitää olla torilla ja yhdeltä syömässä, muuta dataa ei ole. Kyllällä näyttää liikuskelevan ajokoiran näköisiä kuskeja mutta onneksi myös muut koirarodut ovat edustettuina. Jäsen M lähtee voittamaan, myö muut vähän katellaan. 

Valitsimme päivän tapahtumaksi retken katsomaan Giroa. Parisenkymmentä SS-kuskia lähti reippaana sotkemaan kohti Italiaa. Suurin osa porukasta suuntasi San Pietron kylän läpi nousun alkuun, mutta myö jäätiin kytikselle tiukkaan käännökseen. Reitti oli helppo löytää, koska kyläläiset ovat värkänneet toinen toistaan mielikuvituksellisempia koristeita katujen varsiin. Päivän tervehdys oli Buon Giro!  Tässäpä kuvakavalkadia.

Itse ajon tilanteesta meillä ei ollut mitään käsitystä. Kolme sinipukuista oli kärjessä...

Sitten oli kasa muita. Ja vielä toinenkin kasa. Livakkaliikkeisiä poikia, vaikka tuossa aika hissukseen vielä ajelivatkin. 

Muulla porukalla oli kiire Girosta Olut ja viini-iltaan. Meillä ei ollut kiire mihinkään, joten ajeltiin omia polkuja kotiin.

Uimassakin ehdittiin käydä. Eka yritys tosin toppasi tähän käärmeeseen. Myrkytön se kuulemma oli, mutta ei jääty arvailemaan.

Illalla lähetettiin katsomaan Slap Kozjakia. Slap on sloveniaksi vesiputous. Maisemista saa kuvissa aika valjun käsityksen, mutta paikka oli aivan uskomaton. Kalkkikiviluolasto,  jossa 15 metrinen valkoinen vesiputous putoaa turkoosiin altaaseen. Samalla nähtiin ensimmäisen kerran turkoosi Soca-joki, jota pitkin toivottavasti päästään tällä reissulla melomaan.

s

Kohti Kobaridia

Niitä aamuja, ettei yhtään tiedä mistä itsensä illalla löytää. Toivottavasti Sloveniasta.  Edessä 2019 km matkaa: Lehmällä Leppävirralta Helsinki-Vantaalle, lentäen Helsingistä Müncheniin ja Münchenista autolla Kobaridiin. Kobaridiin ei tunnu olevan helppo päästä ainakaan pyörän kanssa. Alkuperäinen suunnitelma oli lentää Münchenista Triesteen, mutta kone on niin pieni, että matkaan olisi mahtunut vain yksi pyörä. Lufthansan mukaan pyörä on pyörä vaikka palasina. Ja jos pyörä on purettu palasiksi ja tungettu paino-ja kokorajoihin mahtuvaan matkalaukkuun, se on edelleen pyörä ja ei mahdu koneeseen. Jännä juttu. Aikanaan Finskillä kickbike lensi kassissa ilmaiseksi. Tiedä sitten miten nykyään.  

No myö siis autoillaan Saksasta Sloveniaan. Osa väestä  lentää Triesteen saakka ja rakentaa kisakoneensa järjestäjän toimittamasta materiaalsta. Aika reipasta! Yksi porukka lensi Ljublianaan ja jatkaa matkaa pyörällä Kobaridiin  reilun  satkun. Reipasta sekin, ainakin jos alla on maastovälityksillä varustettu sinkula. Myö saadaan hiki luultavasti jo Helsinki-Vantaalla, kun aletaan virkailijan kanssa setviä minne sitä ollaan oikein menossa. Alunperin liput oli Triesteen saakka, mutta koska pyörät eivät mahtuneet kyytiin, varaus muutettiin Müncheniin. Nyt lennon päämäärä vaihtelee vähän sen mukaan, mistä katsoo. Toiveissa on, että päädytään samaan paikkaan matkatavaroiden kanssa. Hupaisinta on jos me jäädään Müncheniin ja pyörät matkustavat Triesteen koneella; jossa on vain yksi pyöräpaikka. Mielenkiintoinen systeemi tuokin. Pyöräpaikkojen määrää ei pääse katsomaan ilman varaustunnusta ja varaustunnusta ei tietenkään saa ilman varausta, ja jos paikkoja ei ole, niin lippuja ei pääse maksutta perumaan.

Matkajärjestelyt olivat meille tyypillisen tapaan viime hetkeen asti levällään, samoin yksi keskiö. Pekka haki alusviikolla vauhtia matkailemalla Milanon kautta Pietariin ja mie keskityin muuten vaan olennaiseen. Miun fillari palasi jarrurempasta eilen illalla. Loppuu se Avidien vinkuminen ja laahaaminen. Monihan se noillakin jarruilla ajaa, mutta miulla ne ei missään pyörässä ole jaksaneet toimia ilman jatkuvaa rämppäämistä. Ehkä se on kuskista kiinni. Aina jossain vinkuu tai kihnuttaa. 

Juu, miun perinteisiin kisanalusrutiineihin kuuluu ikkunoiden ja akvaarion ulkosuodattimien pesu, mitä kireämpi aikataulu, sitä tarkemmin puunataan. Jos muuten joku väittää, että akvaarioharrastus on rentouttava, niin on täysin väärässä. Kuutio vettä lasilaatikossa olohuoneessa ja riittävä määrä sähkölaitteita lisää aina jännitystä elämään. Erityisen jänniä ovat kaikki huoltotilanteet. Ihan varmaksi en osaa sanoa miksi suodattimet piti pestä juuri nyt ja vaihtaa kaikki letkut. Jos  joku on joskus isoja ulkosuodattimia pessyt, niin tietää millainen rumba niiden uudelleen käyntiinsaaminen on. Periaatteessa hommahan on helppo, senkun vaan käynnistää lapon pumpulla, mutta yleensä asia ei ole ihan niin yksinkertainen. Sitkeys ja peräänantamattomuus katsotaan yleensä hyveiksi, mutta miulla se menee valitettavan  usein  idioottilmaisen jääräpäisyyden puolelle. Tällä kertaa sain vikavirtasuojakytkimen laukeamaan pari kertaa ja ihan kohtuullisen määrän vettä lattialle. Uusavuttomana naiseläjänä en tietenkään tiennyt missä sulaketauluista lauennut  vikavirtasuoja on, ja miten sen saa uudelleen päälle. Tietenkään asiasta paremmin min perillä oleva taho ei pysty juuri silloin vastaamaan puhelimeen ja tietenkin kakarat kirkuivat  päät punaisina, kun sähkön katkeaminen katkaisi myös Suomi-Slovakia -pelin. Kiteytyksenä tähän voidaan todeta, että jokaisen avuttoman naisen takana on noheva mies, Kyllä mie ennen olin ihan selvillä missä meillä on sulakkeet ja en muutakaan apua ylipäätään missään, mutta nyt on toisin. Hyvä jos osaan pyörän kumiin laittaa ilmaa.

Mutta niihin reissujärjestelyihin. Perinteinen akvaariopaniikki on hoidettu. Samoin talossa ilmeni orastava putkiongelma, mutta ainahan sitä vettä pitää vähän kellarinlattialla olla. Kisa-asut saatiin viimehetkellä kasaan. Pekka osoitti käsityöläistaitonsa viimeisteli kisa-asunsa ihan itse ja tuli hankkineeksi myös suitsisopin kanta-asiakkuuden. Urheilullisia ponnistuksia ei kisojen eteen tehty, kukaanhan ei tiedä mikä on kilpailumatka tai millaisessa maastossa ajellaan, mutta tuo varmaan selviää sitten lauantaina iltapäivästä. Pekka on keskittynyt flunssan kehittelyn ja saanut jotain aikaiseksikin. Mie tein melkein  viimeiselyharjoituksenkin sunnuntaina.Varmuuden vuoksi kajakilla, mutta onko se nyt niin justiinsa. Sitäpaitsi Kobaridissa kannattanee panostaa melontaan. 

Kohta ollaan kentällä. Raporttia seuraa. Pitäkää peukkuja, että tänään osutaan Sloveniaan ja että huomenna päästään fillarilla Italiaan kasomaan Giroa.