Ninan niksinurkka: ratkaisuja työmatkapyöräilyn ongelmiin ja vinkkejä siihen kuinka helposti ja nopeasti kaksinkertaistat autosi arvon.

Nykyään on muotia brändätä itse itsensä. Somesuosion hiipuessa aggressiivinen markkinoitiosastomme on päätynyt uuteen Ninan niksinurkka -julkaisusarjaan. Tässäpä ensimmäinen otos. Varoitus: teksti sisältää mainontaa.

Työmatkapyöräilijä kohtaa monia todellisia ja kuviteltuja haasteita. Meillä työnantaja on huomioinut työmatkapyöräilijän hyvin: pääsee suihkuun ja tavittaessa myös sulamaan infrapunasaunaan. Valitettavasti Varkauden toimipisteessä ei ole tasaisen kisarusketuksen takaavaa solariumia, jossa uupunut työ(matka)liikuja pääsisi napaamaan huomaamattomasti tirsat. Toisaalta päivetyksen syventyessä viattomista päiväunista saattaisi jäädä kiinni. Ja vaikka päiväunet ovat terveellisiä, niin solarium ei ole.

Meillä on myös mahdollista kuivatella tai pestä kuraiset vaatteet. Matkalla kipeytyneitä lihaksia voi verrytellä ihan viran puolesta lukuisissa taukojumpissa. Tarvittaessa on myös mahdollisuus lepuuttaa kärsinyttä kehoa hierovissa tuoleissa tai antautua Leon hemmotteluhoitolan asiakkaaksi. Mitä Leo ei fasciaraudalla rapsuttelemalla saa kuntoon, se teipataan kasaan.

Yksi ainoa puute tässä työmatkapyöräilijän paratiisissa on ja tämä puute taitaa olla melko yleinen monella työmaalla. Fillaria on lähes mahdoton lukita pihaan turvallisesti, pyörätelineet ovat rimpuloita  ja kaiteisiin lukitseminen ei onnistu. Kuraista pyörää on ikävä roudata sisäänkään. Ymmärtämättömät työkaverini väittävät, että pyörä sisätiloissa rikkoo feng shuin. Uskallan epäillä tätä, koska sisustuslehtien mukaan urbaania sistustusta ei voi tehdä ilman übertrendikästä fiksiä.

Viehkeä sistustuselementti? 

Mutta jos pyörä nyt ei kertakaikkiaan sovi työpaikan sisustukseen, niin on olemasa toinenkin ratkaisu tähän universaaliin työmatkapyöräilijöita ja vakuutusyhtiöitä piinaavaan ongelmaan. Entä jos sinäkin hankkisit Chrysler Voyager -merkkisen pyöränsäilytysrasian? Lehmän muunneltavat sisätilat takaavat, että kyytiin mahtuu vaikka koko firman pyörät ja tilaa vielä jää huoltotyökaluille.

Jos kaipaat autoa, joka viestii ympäristöllesi voimaa, menestystä ja vaikutusvaltaa, osta joku muu kuljin. Kannattaa vaikka selata baijerilaisten autovalmistajien kevätkuvastoa. Mutta jos haluat mobiilin pyörävaraston, käänny puoleeni. Ja pyöränhän tulee aina mahtua autoon kokonaisena, ilman että tuhansien kilometrien aikana millimetrinsadasosan tarkkuudella hiottuuihin säätöihin kosketaan.   Lehmä on mukava myös ajaa ja kallis pitää. Jos et tarvitse pyörävarastoa, niin Lehmää voi suositella esimerkiksi aloitteleville lestadiolaisperheille. Kakaroita mahtuu kyytiin perusfarkkua enemmän ja Lehmällä kiskot helposti  isommankin asuntovaunun suviseuroille. Nelivetoa ei ole, joten jos Suviseuroilla sataa, niinkuin yleensä sataa, niin voi voi. Jos haluat mukaan kuvassa näkyvät fillarit, tuplaa tarjouksesi, niin voidaan alkaa neuvotella.

Tämän viikon Savon Sanomat uutisoi näyttävästi, etttä uusi pyörätie maksaa keskimäärin 200 000 €/ km. Oikeastaan siis työmatkapyöräiljät ja muukin kevytliikenne kohtuuttomine vaatimuksineen  pitäisi kieltää. Jos vaan kaikki ajelisivat kiltisti omilla autoillaan töihin, niin eipä tarvitsi olla leventämässä pientareita ja kaivamassa routaiseen maahan uusia uria. Mutta toisaalta enkö ole pyörätieni ansainnut? Maksan täyttä ajoneuvoveroa ja kaikenmaailman vakuutusmaksuja, vaikka 40 % pakollisista ajoista hoituu lihasvoimin. Maksan siis dieselveroa unelmatortusta?

Ja nyt kun tässä ruvettiin vehkeillä retostelemaan, niin kehaisempa vielä tuota fiksiäkin. Moni on laittanut viimeset pennosensa hiilikuituisiin maantievispilöihin, kun luulevat siten saavuttavansa ajamisen sietämättömän keveyden. Vähänpä raukat elämästä tietävät. Fiksi vie keveyden ytimeen ja opettaa pyörittämisen rentouden. Ja teräsrunko, se se vasta on poikaa. En ole koskaan ajanut isolla moottoripyörällä, hädintuskin edes mopolla, mutta voisin kuvitella, että kun teräsrunko värisee pidätellystä voimasta, tunne on sama. Ja se tunne kun voima räjähtää käyttöön on huumava. Siihenhän tarvitaan vain Selkä suoran päässä. Aja!

KESYn kevätretki

Seestyneimmänkin täti-ihmisen pitää välillä irrotella. Työporukka oli viikonloppuna Jyväskylässä Hotelli Albassa tekemässä täydellistä irtiottoa, mutta mie en perhekiireiden vuoksi oikein päässyt paikalle, joten piti tyytyä ihan omatoimiseen relaamiseen. Aamun alkajaisiksi perustimme Cycling el Burron epävirallisen alaosaston KEski-ikäiset Seikkailun Ystävät, kavereiden kesken KESY. Raskaiden muodollisuuksien ja hillittömän paperisodan jälkeen osastolle piti välittömästi kehittää toimintaa. Nimittäin jos KESY:n jäsenelle ei keksi mielekästä tekemistä, se saattaa purkaa turhautumisensa häiriökäyttäytymiseen ja ympäristön tuhoamiseen. Tai sitten se hankkii innoissaan jonkun överikokoisen remonttikohteen, jota voi loppuikänsä hampaat irvessä fiksailla.

Koska aikaa seikkailuun oli ainoastaan iltavirkkujen teinien aamu-unien verran, suuuntasimme Kutunjoelle Suonenjoelle. Tästä joesta olen ainakin viime syksynä kirjoitellut.  Kolunpohjasta Lempyyn kohdalta lähtevä joki virtaa kohti Ryönää. Joki on noin 8 km pitkä ja korkeuseroa vesistöjen välillä on kymmenisen metriä. Yläjuoksulla virtaus on voimakasta, mutta rauhottuu alaspäin mennessä. Matkalle sattuu viisi pientä "koskea", joissa ainakin kevääällä on riittäävästi vettä. Syyskuussa on sitten vähän kuivempi meininki. Jos kajakin naarmuuntumista pelkää, niin on paras  jäädä kotiin.  Alueella puuhaa joukko erittäin toimeliaita majavia, joten kaatuneita puita saattaa olla vastassa paljonkin. Virtaus on sen verran kovaa, että puuhun törmäääminen kippaa kajakin varmasti. Joki virtaa Variskorven ja Ryönäsuon luonnonsuojelualueiden läpi ja hiljaisuus on lähes käsin kosketeltavaa. 

Ollaan kokeiltu kaikkia mieleen tulevia vaihtoehtoja siirtymiin. Joskus ollaan jätetty toinen auto alajuoksulle, joskus pyörät ja aika monta kertaa juostu takaisin lähtöpaikalle. Matkaa siirtymään tulee 8-14 km reittivalinnoista riippuen. Tällä kertaa päädyttiin yhteen autoon ja puutuneisiin jalkoihin. Ajateltiin säästää aikaa, kun ei tarvinnut tsommitella pyöriä kyytiin ja ajella edestakaisin.   

Ensimmäisenä jännitettiin Kolunpohjan jäätilannetta, että päästäänkö edes joen suulle. Mutta hyvin olivat rannat sulaneet. Vesi tuntui olevan viime vuotta korkeammalla ja virtaus  kiireisen oloinen.

Ensimmäisen pienen kosken jälkeen solahdettiin vihreään tunneliin. Viimeistään tässä vaiheessa alkaa tuntua siltä kuin olisi kaukana kaikesta, vaikka asutukseen ei ole kuin kivenheitto matkaa.

Lunta oli joen reunamilla paikoittain runsaastikin ja joki oli kovertanut jääreunukset ontoiksi. Kevään jäljiltä oli kaikanlaista risua ja muuta karahkaa. Kaksi kajakkia saa näköjään helposti aikaan ruuhkan.

Majavat olivat olleet kovin puuhakkaita. Muutama pesäkin nähtiin, mutta asukkaita ei. 

 Vesi oli todella korkealla.

Joki päästiin läpi ilman isompia ongelmia. Muutamassa kohdassa piti vähän telkuta kaatuneiden puiden kanssa, mutta kertaakaan ei jouduttu jalkautumaan. Yksi vesipullo karkasi, mutta se saatiin poimittua takaisin kyytiin. Tällä kertaa kumpikaan ei myöskään kaatanut kajakkiaan. Rantautumiessa piti käyttää aavistus luovuutta. Ihan samalle puolelle siltaa ei osuttu, mutta kumpikin rantautui tyylillään. Tätiosasto myös intoutui kokeilemaan mäenlaskua kajakilla. Jos mäki olisi ollut vähän jyrkempi, solahdus veteen olisi kai ollut hieman sujuvampi. 

Kamppeet jätettiin odottelemaan rantautumispaikalle, vedettiin vähän lämmikettä niskaan ja lähdettiin taapertamaan kohti autoa. Miun kajakki on niin ahdas, että sinne on turha haaveilla mitään vaihtokampetta, joten romppeet kulkevat Pekan matkassa. Se on tietysti hyvin reilua.

Tuossa pellolla nähtiin Pekan lisäksi pari muutakin hoikkajalkaista. Kurjet olivat taas palanneet. Viime juhannuksena nähtiin poikasiakin.

Pulla maistuu myös juostessa.

Vedettiin niin paljon vaatteita päälle, että oltiin lähkähtyä ennen autolle pääsyä. Miun piti käydä uimassa ennen matkan jatkumista. Täytyy myöntää, että vaikka näitä reissuja ei treenimielessä tehdäkään vaan enemmän nautiskellen, niin kyllä tämä on ihan suosikki ajankulua. Iltasella käytiin vielä testaamassa eilistä hankintaa. Mukavan oloine kuljin se on tuokin ja saan kajakilla kivasti tasoitusta. Leppävirran edustalla oli rapsakka tuuli. Tuo miun lippalakki sukelteli aallon pohjiin sen verran syvälle, että sivutuuleen kääntymistä piti miettiä muutamaan otteeseen. Lämpimämmän veden aikaan pitää tutksikella tarkemmin allokko-ominaisuuksia, nyt ei tehnyt mieli koittaa miten iso aalto tarvitaan kajakin kippaamiseen.

Satamasta löytyi myös mukavampi mäki mäen laskuun. Saa nähdä kuinka linkki toimii tässä.

Velhonpesä

Ajattelin palata näin muina naisina blogin pariin. Blogi on viettänyt hiljaiseloa, on mukamas ollut liian kiire. Kaikenlaista on ehtinyt sattua sitten tuskaisen ultran. Ollaan laskettu tellua, palattu Alpeille, tultu takaisin, menty naimisiin ja tehty raivokasta remppaa. Näihin palaan ehkä myöhemmin, mutta ei tarvitse huolestua, ei tästä hää- tai sisustusblogia taida tulla.  Haanja 100: lta on vielä muutama kivulias fyysinen muisto, mutta sielu on jo antanut keskeytyksen anteeksi. Palautuminen on ollut sen verran  tuskaista ja hidasta, että tuskin enää riskeeraan työkykyäni moisilla hölmöilyllä. Sitten mukavampiin aiheisiin.

Eilen pakattiin pennut autoon ja hurautettiin etelään. Landelapset jätettiin palloilemaan jumboon ja itse jatkettiin matkaa Klaukkalaan. Velhonpesä on paha paikka. Houkutuksia oli tarjolla sadoittain: oli henkeäsalpaavan kauniita inkkareita ja nuolennopeita kajakkeja. 

Kevään julma valo on saanut kaipaamaan marraskuun pimeyttä, myrskyä ja vaakasuoraan naamaan lyövää räntää. Kyllä se niin on, että kevään lapsi on kotonaan syksyssä. Minulla on pakkomielle, haluan meloa ensi talven, kun tässä kerran on tarjolla avovettä. Ensi keväänä haluan olla hyvin valmistautuneena mukana Vohandu maratonilla. Mutta vaikka veri vetää kylmiin vesiin, en halua kuolla hypotermiaan. Vietin elämäni hikisimmät hetket sovituskopissa, tai itse asiassa sen vieressä, kiskoen päälleni kuivapukuja. Sovituskoppia varattuna pitänyt  herra kyllä ehdotti, että haluaisinko mahdollisesti tulla suojaan sovittamaan, mutta oli helppo todeta, että tämä puku kyllä suojaa minua kaikelta. Farkkujen ja bikineiden sovitus on kepeää hommaa melontapukineeseen solahtamiseen verrattuna. 

 

Kuivapuvun hihassa roikkuva hintalappu sai vielä harkitsemaan olenko ihan oikeasti sitä mieltä, että haluan viettää koko talven kajakissa, josko vaan telluttelisin talven niinkuin muutkin ihmiset. Mutta vaikka puku jäikin odottamaan lompakon paksuuntumista, niin oppia ja ja opastusta tuli taas. Ollaan hämmästelty mihin ihmeeseen tuo miun kajakki on tehty, kun vastaavan mallisia ei näy missään. Se taitaa olla poolokajakki. Eli eipä ole ihme, että tarpeentullen se pyörii kuin hyrrä. Mutta eipä tuo mitään, on miulla aikaa pyöriä. Suoraviivainen eteneminen on aika tylsää ja nopeus yliarvostettua. Ja jos ensi talvena saan kerättyä läpi talven ulkona treenaavan kajakkipoolojoukkueen, niin meistä tulee kyllä ihan hirviän hyviä😜 Ihan tyhjin käsin ei tarvinnut kotiin tulla. Matkaan tarttui kivat kevätjalkiineet. Pitää toivoa, että nuo mahtuu kajakkiin, siinne kun ei meinaa sopia edes paljas jalka.

Lisäksi eilen illalla Leppävirralla tai siis -virrassa, nähtiin onnellinen mies.