Olen Nainen

Erityisesti työyhteisöissäni olen saanut osakseni arvostelua miehekkään putkiaivoisesta ajattelusta, mutta tämä ei järkytä mielenrauhani, koska muutamasta jutusta tiedän olevani Nainen. Yksi asia on auto, tai lähinnä se miten sitä käytetään. Yleinen olettamus on, että naiset eivät osaa peruuttaa. Olen samaa mieltä. Minusta autolla ajetaan eteenpäin, jos muuta vaaditaan, vastuu on ympöristöllä. Miulla on iso amerikkalainen auto. Paskat se kyllä mikään amerikkalainen ole, Itävällassahan noita lisenssillä tehdään. Oikeasti Naisella pitää olla pieni, näppärä, kivanvärinen auto, josta tarpeen tullen saa katon auki. Ilmeisesti tällä ei kuitenkaan tarkoiteta rättisitikaa.

No jokatapauksessa, oli auton koko mikä tahansa ja oli siinä miten monta ovea hyvänsä, tosinainen käyttää vain yhtä. Jos käsissä on kantamuksia, kuten yleensä aina on, pitää ensin keplotella kaikkine kuormineen etupenkille ja sitten ryhtyä sijoittelemaan kamoja voimakkaita vartalonkiertoja hyödyntäen vapaana oleville penkeille, josta ne sitten ekassa kiihdytyksessä putoavat. Melko haastaavaa, etenkin jos käteen on sattunut jäämään 15 kg koiranruokapussukka.

Toinen juttu on se, että Naisen pitää varautua kaikkiin mahdollisiin edessä oleviin elämäntapahtumiin hankkimalla uusi mekko ja mieluusti myös kengät. Elämäni on valittavasti semmoista, että hyvin harvoin saan verhota varteni täydellisesti istuvaan jakkupukuun ja sipsutella töihin louboutinella. Ei miulla sellaisia kyllä ole, mutta omasta mielestäni kyllä pitäisi olla. Ja ei miuta kukaan ole suoranaisesti kieltänyt käyttämässä töissä jakkupukua, mutta saattaisihan se lievää suurempaa hilpeyttä varkautelaisessa hyvinvointikeskuksessa herättää. Eli käytän siis aamusta iltaan trikoita, ei kovin tyylikästä, mutta helppoa. Kivemmat ne kyllä on kuin zumbahousut. 

Mutta siitä mekosta. Maanantaina on tilipäivä. Tilipäivä on se päivä, jolloin raha vain näyttäytyy ja jatkaa sitten matkaansa kohti autuaampia kukkaroita. Siis tämän maagisen päivän varaan ei voi paljoa laskea. Käyttötilaisuuttakaan mekolle ei ole. Mutta voi joskus tulla. Totuus on, että olemassa olevat mekot riittävät tähän ja seuraavaankin elämään ihan hyvin. Mutta kun...Löysin (yllätysyllätys) ebaysta täydellisen mekon. Kukaan muu ei ole sitä halunnut, joten hintaakin oli 10 puntaa vähemmän kuin ennen. En laita kuvaa tähän, ettei joku ketku mene ja osta sitä ennen  ajatusprosessin ja rahoituskuvion päätökseen saattamista. 

Oikeastaan mekko on väärän värinen. Ei paljon, mutta juuri sen verran, että aiheuttaisi painetta sekä kenkien että alushameen hankintaan. Vanha totuus kuitekin on, että kenkiä ja tyllialushameita ei ole koskaan liikaa. Mekko on myös himpun vääränkokoinen. Mutta väärä koko ei ole koskaan tosinaiselle ongelma, vaikka en ommella osaakaan. Naisen vartalossa ei ole ongelmakohtia, ainoastaan rajattomia mahdollisuuksia. Vyötärön nipistys mekon vaatimaan  66 senttiin ei ole temppu eikä mikään. Jättää vaan pari metriä kääretorttua syömättä. Naisen elämä on usein semmoista, että jos jossain on jotain liikaa, toisessa paikassa on sitten liian vähän. Ja harvoin massakeskittymien uudelleensijoittelu onnistuu ainakaan ilman kirurgista apua. Rintavarustus siis vaikuttaa sen verran murheelliselta,  että mekon pysyminen ylhäällä vaatisi painovoiman lakien kumoamista. Koska en ole tämän renessansin Galileo Galilei, joutunen turvautumaan vanhaan kunnon toppausstrategiaan. Resurssit tähän ovat ainakin rajattomat: talo on täynnä parittomia sukkia. Ja vuosien pilatesharrastus takaa, että mekon ylhäälläpysymistä voi tukea ja toisaalta vatsanpullistumista ehkäistä oikealla kylkiin ja selkään suunnatulla hengityksellä. Kuinka on siskot, pitääkö klikkailla kaupoille?

Kuinka pilataan hyvä harrastus?

 Miulla oli hyvä harrastus: hölkkä. Joskus lokakuussa aloin hölkötellä. Ihan siitä vaan, ilman suurempia suunnitelmia. Lyhyttä lenkkiä metsässä, joka aamu, vanhan koiran vauhdilla. Puhtaasti mukavuusalueella. Huomasin, että lenkki palauttaa kivasti sekä pään että ruumiin. Otin kerran sykemittarinkin mukaan. Totesin pysyväni noin kymmenen pykälää aerobisen kynnyksen alla. Tai sen sykelukeman alla, missä aerobinen kynnys joskus kymmen vuotta sitten oli. Silloin asialla oli olevinaan jotain merkitystä.

Kului pari viikkoa. Ensimmäisen kerran kävi mielessä, että voisin palata kisaradoille. Jos vaikka Haanjassa vuoden päästä juoksisin 100 km. Enhän mie ole koskaan juossut edes maratonia. Tuossa sitä tulisi  kertalinttuulla kaksi ja vielä puolikas päälle. En tiedä mikä ajatuksessa oikein kiehtoi. Itsensä voittaminen on minusta yliarvostettua. Itsekuri myös. Raja ihailtavan itsekurin ja jääräpäisen hölmöilyn välillä on hiuksenhieno ja usein arvioijan silmässä. Niin monta ylipitkää matkaa muilla välinein on takana, että kantapään kautta koettuna on se, että jos ei mokaa ja riko itseään tahi välineitään, yleensä pääsee maaliin, paitsi jos järjestäjä aikarajan täyttyessä liputtaa ulos. Juoksussa kai kiehtoi flow, joka käsittääkseni syntyy rytmikkään liikkeen ja hengityksen yhteisvaikutuksena. Se juoksun sietämätön keveys, kun ajatus vaeltaa ja jalat rullaa omiaan.  Toinen asia oli tuttuus. Juoksun rytmi ja liike vuosien tauon jälkeen tuntui niin tutulta, aivan kuin olisi kotiin palannut.

Juoksin siis aamusta aamuun. Pääsin juoksemaan Central Parkiin ja tunturiin. Umpihankeen ja helteisille luostarin rappusille. 141 aamua sain juosta putkeen ja sitten tuli mahatauti. Ei siinä mitään, pidettiin mahatauti pois ja jatkettiin harjoituksia. Luovuin vähän päivittäisestä juoksusta, jos edessä oli mahdottomia aikatauluja tai äärimmistä kuormitusta muuten. Lenki oli edelleen lyhyt ja helppo. Joskus kun koirat olivat hoidossa, kokeilin vähän pidempää ja tiukempaakin. Helposti kulki sekin, mutta otti jo aikaa palautua. Haanjan tavoite menetti vähän hohtoaan kun tajusin, ettei sitä juostakaan maastopyöräilyn 100 km reitillä vaan 6 km radalla. Eihän se sentään parkkihallissa juoksua olisi. Juoksu ei ole aiheuttanut vammoja, mutta työt näyttävät kiristävän hermojen lisäksi akillesjänteitä. Edelleen miulla on luottamus siihen, että ehkä saattaisin matkasta selvitä, jos jänteet eivät pamahda, mutta selviänkö elämästä sen jälkeen? Pyörätempausten jälkeen painaa väsymys ja pieni jäykkyys, mutta selviänkö jumpan vetoon juoksuvaelluksen jälkeen. Saanko edes kenkiä jalkaan?

No Haanja hautuu edelleen, ilmoittautuminenkaan ei taida olla vielä auki. Mopo lähti laukalle vasta Kotkis-polkujuoksukisan ilmoittautumisen yhteydessä. Ilmoitin itseni ja puolivahingossa myös Pekan. Yhtäkkiä olinkin liikuttavan tosissani. Kovin alkoi käydä tärkeäksi tietää, miten juoksen muihin verraten. Hyvin? Huonosti? Hyvin huonosti? Polulla kilometriajat eivät juuri sano mitään ja niin innoissani en sentään ollut, että olisin mennyt maantienlaitaan juoksemaan kilpaa omien vanhojen tulosteni kanssa. 

Kävin Kotkiksella oikein  juoksemassa testijuoksunkin. Kellotin kierrokset ja kilometrit. Laadin taulukon, jossa vertailin kisavauhtisen ja rennonkovan kierroksen aikoja ja sykkeitä. Laskin aikoja yhteen ja vertailin viimevuoden tuloksiin. Tein arviota puolimaratonin tavaiteajasta. Juostessani kovaa kierrosta Kotkiksella ypöyksin varhain sunnuntaiaamuna, olin niin tosissani, että varmaan olisin heittäytynyt mättäälle itkemään, jos tulos ei olisi miellyttänyt. Totesin, että kovaan juoksuun ei ole rutiina ja meno oli melkoista huiskamista. Energiaa paloi roihuna, mutta etenemistä ei juuri tapahtunut. Toiselle kierrokselle vähensin napsun vauhtia, ja hommaan tuli huomattavasti enemmän kontrollia ja järkeä. Tosin vauhdin vähennys ei ollut optio vaan pakon sanelema juttu, metriäkään enempää en olisi jaksanut sillä vauhdilla. Laskin hävinneeni viime vuoden tuloksissa melkein 7 min eli 1min/km miehille. Ja vaikka olisin jaksanut juosta kaksi kiekkaa tuolla ylikovalla vauhdilla, en olisi voittanut naisten sarjaa. Lohdutuksi totesin, että N 40 sarjan voittoon olisi riittänyt mainiosti tuo kova kierros ja hönstsäkierros ja vielä olisi ehtinyt kahvit hörpätä. 

Mutta mitä hittoa? Kilpailunhan ei pitänyt kiinnostaa? Vaikka ainahan olen hakeutunut kilpailuihin, ainakin urheilussa. Vieläkään en oikein tiedä miksi. Voittaminen sinänsä ei tuo mitään. Voit voittaa kisan ja silti olla ihan paska. Voit olla viimeinen ja silti tehnyt oivan suorituksen. Sitä paitsi voittaminen on helppoa kun valitsee lajinsa oikein, jos esim on ainut osallistuja tai muut eivät tiedä kilpailevansa. Joskus takavuosina joku hollantilainen tuli tohkeissaan kyselemään  satasen SM luisteluvoiton jälkeen: "Are you Finnish Superstar?" Juu  en, ei tää laji täällä ole ihan niin suosittu juttu kuin tulppaanimaassa.

Mitä nyt on menossa? Puranko turhautumistani kaikessa muussa hakeutumalla kilpailuihin, joissa saavutetaan mittavia tuloksia? Onko tämä(kin) ikä altista sille, että omaa paikkaa pitää hakea vertailemalla muihin?Joku on sanonut, että tyytyväisyys tappaa kehityksen. Mie taas olen enemmän sitä mieltä että tyytyväisyydestä syntyy kehitys.

No nähtäväksi jää tuleeko Kotkiksella turpaan vai pääsenkö ylpistymään. Pitäis varmaan juosta nyt jotain intervallia ja kaikkee, mutta olkoon. Tulee se startti eteen hötkyämättäkin, mutta tuleeko maali? Pilaantuiko hyvä harrastus kisailun myötä vai tuliko siihen vaan lisää suunnitelmallisuutta ja syvyyttä? En tiedä, elämä on muutenkin semmoista säätämistä, että harrastukset menisin ehkä mieluummin ajopuuna.

4m 30 cm unelmatorttua..

.tarvittaisiin paikkaamaan Alpeilla syntynyt energiavaje. Ainakin jos laskelmani pitävät paikkansa. Olen syönyt vasta alle puolimetriä, ilmankos olo on hieman harsomainen. 

Arki läpsyttelee naamalle märillä rukkasilla ja elo on tuntunut kovin raskaalle viime päivät. Huonosti nukuttuja öitä kertynyt lisää ja mahakin on jaksanut olla edelleen vastahangassa. Paino humpsahti alaspäin. Kurjuuden viimeisteli muutamalla topakalla jumpalla hankittu kokovartalojumi. Jos samaa työtä tekee vuodesta toiseen, voisi kuvitella tottuneensa? Ei kai ruumis parissa viikossa voi unohtaa? Miten näin pienet lihakset edes voivat olla näin tukossa? Jotenkin kornia, että jos ajaa Alppien yli koko omaisuus selässä, lihaksistossa esiintyy vain pientä kankeutta, mutta autas kun menee töihin,  niin tuntuma on kuin junanallejääneellä. Ehkäpä tuo on osoitus siitä, että ei töissä vaan patsastella kivoissa trikoissa ihmislauman edessä, vaan kyllä siinä saa ihan otsansa hiessä mesoa. 

Synkin vaihe koitti ensimmäisen hyvin nukutun yön jälkeen. Kun univelka väheni, väsymys syveni. Kun ei enää ollut niin väsynyt, tajusi miten väsynyt sitä on. Mieliala laski pakkasen puolelle, osin varmaan väsymyksen, osin "maratonmasennuksen" vuoksi. Olen takuuvarma siitä, että ylipitkien urheilusuoritusten jälkeen aivokemia heittää volttia ja serotoniinitasot romahtavat. Siinä sitä hermosolut ihmettelevät hämmentyneinä mistä saadaan jokapäiväinen välittäjäaineemme? No ehkä se homma ei oikeasti mene noin, mutta onhan tuo laiha lohtu ahdistuksen suossa. Onneksi unet alkoivat itsekseen parantua ja pidentyä. Ruoka alkaa maistua ja kestää jopa sisällä. Kroppa näyttää pitävän huolta itsestään, vaikka pää yrittääkin sabotoida. Nyt olen jotensakin normitilassa: perusväsymys on palautettu ihan omalla iltakuhkimiseella ja ravitsemustilakin on perushuono, kun muutama ateria on jäänyt ihan vaan laiskuuttaan väliin. Mihinkään ei erityisesti koske, mutta jalat on jotenkin hukassa ja sielu kelluu haaleassa vedessä. 

Tämähän on nyt tarinaa jota ei pitäisi julkaista, helppoa ja mukavaahan sitä pitäisi aina olla, jos ei ole niin kannattaa nuolla haavansa vähin äänin ja olla kuin ei olisikaan. No palautuminen otti siis kovemmalle kuin olisin uskonut ja pahin vaihe tuli vasta kun luulin olevani kuivilla. Ehkä ei ole viisasta lähteä tuollaiselle reissulle rankan työputken jälkeen pienen flunssan jälkitilassa ja palata suoraan reisulta kovennettuun arkeen, mutta sanoi se Sirkesalokin, että jos odotat aikaa, parempaa aikaa, odotat seuraavaan elämään. Tosin Sirkesalolle kävi aika huonosti.

Ruumis siis alkaa palautua ja hiljalleen alan saada taas ajatuksien päästä kiinni. Tuleva syksy kokonaisuudessaan tuntuu ahdistavalle, en jaksa innostua, en kehittää, en oppia uutta. Mutta tämä on miulle perustila. Muutokset eivät ole minua varten, oli kyse sitten vuorokauden-, vuodenajan tai työkuvioiden muutoksista. Nukahdan huonosti, herään hitaasti, kammoan maanantaita, olen levoton perjantaisin, kesän taaksejättäminen harmittaa, vaikka talvea rakastankin. Kyllästyn harvoin mihinkään, ei minua haittaisi syödä joka päivä samaa ruokaa. Ja itseasiassa taidan syödäkin. No aikani ämpyilen ja kiukkuan, sitten taas kaikki on ok.

Uusia suunnitelmiakin versoo, jos ei ihan kuin sieniä sateella, niin jotain tynkää kuitenkin. Kaikki alkoi siitä, että pääsin kesken työpäivän lenkille. No ihan työtehtävissä kyllä olin olevinani, mutta otin vapaan kannalta. Jos liikunnan ammattilainen näin villisti ilahtuukaan liikunnan harrastamisesta kesken työpäivän, niin kuinka paljon ilahtuukaan semmoinen joka joutuu päivät pitkät istua kyyhöttämään koneen edessä?

Hölkkäreissun virallinen agenda oli tutustua Kotkanpolkuun Joroisissa, että en johtaisi ryhmää harhaan kun sinne porukalla mennään. Intouduin reitistä niin, että päätin heti rynnätä ilmoittautumaan Kotkanpolulla järjestettävään juoksutapahtumaan. Sehän on nyt niin kovin trendikästä. Ihmiset ovat siis ryhtyneet juoksemaan poluilla. Maassa, jonka pinta-alasta 3/4 on metsää Ajatella! Seuraava trendi on varmaan avovesiuinti, kun noita järviä taitaa olla se loppu 1/4. Miehän en enää kilpaile ja juoksen vaan itseni vuoksi jne. jne.jne. plää, plää plää. Uskokoon kuka tahtoo. Siis  muuten vaan ryhdyin penkomaan viimevuosien tuloksia, laskemaan tavoiteaikoja ja käymään villiä spekulaatiota itseni kanssa. Kannattaako osallistua jos ei ole mahdollisuuksia podiumille? Millaista vauhtia sitä kykenisi pitämään? Miten muut juoksee? Onko kaikilla muilla edelleen pitkät ja laihat jalat? Olkoon vaan, miepä jyrään pusikossa omaan vauhtiani kuin pieni äkäinen panssarivaunu. Se jää nähtäväksi riittääkö panssarivaunun vauhti? 

http://squeezy.fi/kotkis-trail-run/