Haanja Ultra

Pitkään aikaan en ole kirjoittanut mitään. Tarinaa olisi kyllä ollut tuloillaan, mutta kovin synkkää olisi ollut kerronta. Kirjoitetaan nyt tämä alta pois, että pääästään mukavampiin aiheisiin. Ultrareissusta on nyt neljättä viikkoa. Palautuminen on edennyt hitaasti ja on edelleen vaiheessa. Taas kerran on saanut todeta, että ruumis antaa nopeammin synnit anteeksi kuin pää. Vanha tuttu maratonmasennus nousi pidemmän matkan jälkeen nextille levelille. Juice olisi kiteyttänyt tunnelmat lauseeseen "en maata kestä, en maailmaa"

Palataan vielä hetkeksi neljän viikon takaisiin tunnelmiin. Viroon startattiin sekavissa tunnelmissa, auto sullottiin täyteen tavaraa ja ruumis hiilareita. Kumman paljon onnistuttiin haalimaan rompetta matkaan, kaikkea tapahtumateltasta puutarhakalustoon. Kuka luuli, että juoksukisaan tarvitaan mukaan vain lenkkarit? Niitäkin otettiin niitä varmuuden vuoksi kolmet per jalkapari. Lisäksi suunnitelmissa oli täydentää varusteistoa Tartossa. Pitkiin juoksukisoihinhan on aina fiksua lähteä tuliterillä vehkeillä. Kotiasioista ei tarvinnut stressata: lapsilla oli niin noheva lapsenlikka, että oltaisiin voitu huoletta olla pidemmälläkin turneella.

Hiilareita Hertusta

Kisaa alustavilla viikoilla olo olo kaikkea muuta kuin vahva ja voimakas. Kaiken maalilma krempat vaivasivat ja liian vähäiset juoksukilometrit kummitteivat mielessä. Hieroja-Leon kanssa löydettiin yksi kunnossa oleva osa kropasta: oikea takareisi, kyllä sillä nyt yhden satasen sipasee. Kisakunto viimeisteltiin tormakalla hieronnalla, akupuntiolla ja fasciaraudalla rapsuttelemalla. Lopuksi Katja veti koko komeuden kasaan kinesioteipein. Ainakin tältä osin näytin urheilijalta. Hoito oli hyvää, mutta ei se murhehtimista vähentänyt, pikemminkin päin vastoin. Milloin sitä muka rupesi pelkäämään väsymystä ja kipua? Sitähän sitä elämä kuitenkin pääosin on. Kipu tulee, kipu menee ja matka jatkuu, jos on jatkuakseen.

No Viroon päädyttiin Aasinsiltaa pitkin. Torstai-iltana Vikingillä yli, yö laivassa ja aamulla reippaana kohti Vorua. Traditionaaliset oluet kumottiin matopöydässä, mutta ei se lauman puuttuessa oikein miltään tuntunut, joten mentiin masentuneina nukkumaan.

Missä mun lauma on?

Tallinnan aamu oli huikaisevan kaunis. Pikkupakkasta, usvaa ja kirkas aurinko. Takaiskujankin koettiin legendaarinen aamupalapaikka Sataman Statoil oli remontissa, joten kieli jäi tällä kertaa polttamatta. Muuten yritimme noudattaa tuttua reittiä Adaveren Tuulikissa pysähtymisineen ja Lounakeskuksen shoppailuineen. Löydettiin talviäksäpöksyt, semmoisethan pitää vissiin joka pojalla ja tytöllä olla. Pekka päätyi hankkimaan juomavyön, jollaista ei koskaan ollut ajatellutkaan tarvita. Maailma yllättää.

Kuka kaatoi toisen L:än?

Näkymä Tuulikin vessasta

Perinteistä poiketen kurvatiin ihan Tarton keskustaan. Kaunis paikka sekin. Etsittiin ja löydettiinkin säärystimet. Nähtiin Salt Lake Cityn poikia kantamassa jättimäistä Mormonin kirjaa ja outoja liikennemerkkejä. Ei oikein jaksanut edes panikoida enää.

Kuperkeikkaaminen sallittu?

Hätäpäissäni sorruin kookosveteen. 

Voruun tullessa käytiin ensitöiksemme hämmästelemässä seuraavan virolaisen kärsimysnäytelmän näyttämö:Vohandu-joki. Virossa näytetään panostavan myös vesilläliikkujiin. Nähtiin useampikin näppärä vesillelaskupaikka.







Lopulta oli pakko raahautua kisapaikalle Haanjaan. Majoittauduimme ihan kisapaikan viereen Milla Majutukseen. Saatiin mukava huone, pehmeä vuode ja yhteiskäyttöön keittiö, olohuone, vessat ja sauna. Muut majoittujat olivat Virosta ja Liettuasta. Kokenein taisi olla Suomessa asuva maratonienkeräilijä Marika. Jälkiviisaana voisi sanoa, että hänen neuvojaan olisi kannattunut noudattaa. Kisapaikalla käytiin pystyttämässä teltta (jota todellakaan ei olisi tarvinnut) ja lähdettiin haahuilemaan viimeisten tarvikkeiden perässä Voruun. Järjestäjä-Ivar soitti lopulta ja komensi pois kyliltä hortoilemasta ja majapaikkaan nukkumaan.

Aasilippu liehui uljaana, lopullinen kiinnitys onnistui housuhenkareilla.

Näennäistä rentoutta.

Kisa-aamu valkeni huurteisena. Pakkasta oli muutama aste ja luvassa aurinkoinen päivä. Oltiin saatu nukutuksi joten kuten ja aamupalakin saatiin nieleskeltyä. Käytiin heittämässä autolla huoltolaatikot teltalle, samalla saatiin numerot. Kamaa oli kertynyt ihan kiitettävästi: vaihtovaatetta, urheilujuomaa ja evästä oli pienelle armeijalle. Kämpillä yritettiin arpoa säähän sopivat juoksukamppeet niskaan ja lähdettiin tallustelemaan kilpailukeskukseen. Meininki oli jotenkin tuttua, mutta jotenkin ihan erilaista kuin pyöräkisoissa. Vaikka kulkuvälinettä ei ollut, säätämisen määrä näytti olevan vakio. Itsekin pitä hämmästellä vaatteiden numerolapun ja chipin kanssa. Note to self: semmoinen numerolappuvyö saattaisi olla oiva. Paniikki meinasi iskeä siinä kohtaa, kun selvisi, että en saakaan juosta Pekan kanssa ekaa 42 kilometriä, vaan maratoonarit lähtevät parin kilsan sakkolenkille ekan kilsan jälkeen. Jälkiviisaana voisi todeta, että minun olisi ollut fiksuin vaikka jäädä istumaan kivelle lapasta imeskelemään siksi aikaa kunnes Pekka palaa lenkiltään. 

Yhtään ei jännitä.

Oliko ihan varmasti tarpeeksi tavaraa?

Seitsemältä kajahti startti ja 130 juoksijaa kirmasi 6,6 km radalle. Äkkiä vilkaisten porukka ei koostunut ainoastaan ajokoiranruumiinrakenteen omaavista kuivankesän oravista, vaan kaikenlaiset vartalotyypit olivat edustettuina. Matkaan lähti myös reilu määrä sauvakävelijöitä/juoksijoita. Viime minuuteilla kisaan oli ilmoittautunut meidän lisäksemme myös kaksi muuta suomalaista.

Juoksusta ei ole paljoa kertomista. Tiesin lähteneeni liian kovaa, en hidastanut. Tiesin, että ylämäet pitää kävellä, en kävellyt. Maraton tuli ja meni, ei pahempia ongelmia. Pari kierrosta lisää ja ongelmia alkoi ilmaantua. Ylämäkien kävely alkoi tuntua helpotukselta. Sitten aloin nähdä ylämäkiä sielläkin missä niitä ei aiemmin ollut. Reidet menivät täysin tönköiksi. Vedin huollossa magneesiumia, buranaa ja kompressiot reisiin. Päättelin, että lihakset ne vaan on, joten matka jatkukoon. Hirveintä oli könytä reitin asfalttipätkää Lonkkiin ilmaantui viiltävä kipu. Yritin kävellä. Lopulta sekään ei onnistunut, vaan kävely meni itkemiseksi. Maratoninsa hyvävoimaisena juossut Pekka yritti saada miuta pois radalta, mutta vielä eli toivo, että jotenkin se kipu loppuu ja voin jatkaa maaliin. No ei se loppunut, itkin ja nilkutin vielä yhden kierroksen, mutta sitten oli pakko jättää kisa vahvemmille. Oltiin hetkessä, jota oli etukäteen pelännyt. Miten pää kestää, kun on pakko antaa periksii? Tällä kertaa kipu oli niin voimakas, että valinnanvaraa ei ollut. En olisi kyennyt etenemään askeltakaan enää. Pekka talutteli miut syömään ja kämpille. Ei paljoa naurattanyt. Häviäminen ei haittaa, mutta keskeyttäminen on maailman loppu. Tapahtuma oli oivasti järjestetty ja järjestäjä yritti vielä potkia takaisin radalle, mutta ei kun ei.

Via Dolorosa

Se oli sitten siinä.

Lohturuokaa.

Kämpillä suihkuun huuhtomaan kyyneleet ja sitten lohdutusevästä ja nukkumatti vei matkaansa vissiin kahdeksalta. Aamulla herättiin kukonlaulun aikaan kuolonkankeina, hiippailtiin aamupalan laittoon ja yritettin olla herättämättä muita. Lähdettiin kohti Tallinnaa pitkin vanhaa postitietä, joka osoittautui oivaksi, joskaan ei nopeaksi vailinnaksi. Varmaan sadannen kerran: Viro on kaunis maa. Sää oli ihan erilainen kuin edellisenä päivänä; kuulaus oli muuttunut lempeäksi sumuksi. Tunnelma oli kuin Skotlannin nummilla. Vaikka Tallinnassa on varmaan totuttu suomalaisturisteihin, joita pitää taluttaa, keräsimme kuitenkin kosolti sääliviä katseita. Miun lonkat tekivät ajoittain stopin, ja piti jäädä kyyneleet silmissä nojaamaan seinään. Saatiin myös kokea se, miltä tuntuu, kun liikennevalojen aika ei riitä kadun ylitykseen. Tutustuminen Vanhaan kaupunkiin jäi kesken, kun liikkumisestani ei tullut yhtään mitään. Selvittiin laivaan ja painuttiin hyttiin nukkumaan. Olo oli kohtuullisen surkea. Edessä oleva työviikko pelotti, mutta siitäkin taas kerran selvittiin. Tässäkin tapauksessa ultra alkoi vasta ultran jälkeen. Ei se kisa mitään, mutta ne jumpat kisaa seuraavalla viikolla ja sitä seuraavalla. Torstaina kisan jälkeen pystyin joten kuten juoksemaan. Kylmä vesi aamu-uinnilla vei kivut hetkeksi. Kompressiosäärystimet ja reisimansetit olivat kovassa käytössä päivin öin. Hiljalleen kivut kisasta alkoivat muuttua tutuiksi työkivuiksi. Hieronta viikko kisan jälkeen oli melkoista kärsimystä, mutta avasi kyllä pahempia jumeja. Nyt olo on jo suurin piirtein normaali, mutta omat treenit saavat jäädä vielä ainakin loppukuuksi. Yritän suoriutua töistä ja vetää aamulenkit, katsotaan sitten joulukuussa uudestaan.

Pettymys on edelleenkin päällimmäinen tunne, vaikka järki sanookin, että 73.33 km on kuitenkin aika monta kilometriä ja tällä juoksutaustalla se on ehkä enemmän kuin uskalsi odottaakaan. Sitä en tiedä yritänkö satasta koskaan enää uudelleen, mutta jos yritän, niin juoksu kilometrejä tarvittaan roimasti lisää. Mitä opimme reisusta:

1. Juoksu on julma laji. Ultrajuoksu on erityisen julma. Hatunnosto kaikille maaliin selvineille!
2. Jos aikoo ultralle, pitää ultrata. Tai ainakin juosta, paljon.
3. Compress sport on ainat oikea kompressiovaate.
4. Kipua on turha pelätä. Taas kävi niin, että mikään paikoista, joiden hajoamista pelkäsin, ei oireillut mitenkään kisan aikana.
5. Ehkä sittenkin uudestaan?

Hanki parempaa ajateltavaa: Remppapäivä 1

Kahden viikon päästä tähän aikaan saattaa tuntua todella omituiselta, takana alkaisi olla 12 h radalla. Maalissa en millään matematiikalla vielä voi olla, toivottavasti en ole joutunut jättämään leikkiä kesken. Soitellen  sotaan ja takki auki turnajaisiin on ollut valmistautumis- tai enemminkin valmistautumattomuusstrategiani tämän kauden tapahtumiin. Mutta jos etukäteismurehtiminen mitään auttaa, niin Haanja Ultrassa olen vahvoilla vesillä. Näen painajaisia radasta, takakaarteesta kohdasta, jossa polulta siirrytään asfaltille. Olen murehtinut jokaisen hajoamisalttiin nivelen, ligamentin, lihaksen sekä bursan, yhdessä ja erikseen. Murehtimista riittää, kroppa ei tunnu pitävän yhtään mistään, ei ainakaan töistä. Epämääräisiä kipuja ja särkyjä taitaa löytyä joka raajasta. Toinen polvi turpoilee omiaan, koske siihen ei ainakaan sanottavasti. Toisen jalan kantapään bursa vaivaa edelleen. Mitään ongelmia ei ole, jos ei tarvitse laittaa kenkiä jalkaan, mutta saattaa olla lokakuun lopussa Virossa kylmä paljan jaloin. Takareidessä on edelleen jotain häikkää, samoin toisessa lavassa.  Yleisolo on nuutunut, mutta eihän se viime viikojen toimia tarkastellen ole mikään ihme. Liikaa kaikkea paitsi unta ja ruokaa, joita on taas balanssin vuoksi ihan liian vähän.

Stressaan kengistä, housuista ja repusta. Ultraa varten hakitut kengät saavat edelleen odotella bursan rauhottumista. Nyt juoksen loppuunjuostuilla speedcrosseilla, muut ei mene jalkaan. Testasin luisteluvuosien silikonisuojaa, josko se helpottaisi kantapään tilannetta, kun paine jakautuisi vähän laajemmalle alalle  ja äidyin tilaamaan oiken tarkoitusta varten väsätyn sukan. Saa nähdä istuuko.  Hitto, kun mitään ei saa enää mistään kaupasta vaan kaikki pitää aina tilata jostain. Ymmärrän kyllä, että pieniä naisten kokoja ei kannata pitää varastossa, ei naiset mitään raaski ostaa. Selailin nettikaupasta kompressiotrikoita, ja kone esitteli mitä muut tuotetta katsoneet olivat ostaneet: juniorien jäääkiekkovarusteita.

Olen perehtynyt liikuntaravitsemukseen. Tunnissa pitäisi syödä 13 kettukarkkia, jos aikoo saada n 60 g hiilareita tunnissa. Siis viiden minuutin välein. Saattaa olla, että iltapäivästä hampaat liimaantuvat yhteen. Yksilöityjen asioiden lisäksi olen murhehtinut myös kaikkea tarkemmin määrittelemätöntä. Miksi pitää työntää itsensä toistuvasti ihan ehdoin tahdoin tällaisiin tilanteisiin? No tehty mitä tehty, juoksukilometrejä ei enää ehdi kovinkaan paljoa kerätä. Kunto ja pää varmaan kestävät, mutta rakenteista en menen takuuseen. Kertakaikkiaan liian vähän iskukuormitusta. Juoksu taitaa olla ihan liian raaka laji näillä vuosilla, tällä ruumiinrakenteella ja työhistorialla, vaikka se niin ihanaa onkin. Jos pyörällä haluaa ajella koko päivän,  senkun ajaa vaan, ei se juuri missään tunnu, mutta juostessa nivelet ei oikein meinaa antaa anteeksi taaksejääneitä kilometrejä ja varteen kerääntyneitä kiloja. No varmaa on ainoastaan se, että yhteen jos toiseen kohtaan tulee matkalla koskemaan, mutta annetakoon miulle viisautta ymmärtää, milloin kivut uhkaavat työkykyä ja voimaa heittää kisa silloin kesken. Ei siellä viivalla varmaan kukaan muukaan kivutta seiso. Eiköhön tässäkin lajissa illuusiomainen keveys ole toistojen ja tuntien  tulo, tuskin muutkaan vammoitta selviävät. Tosin epäilen, että ihan kaikki eivät joudu seisomaan trikoot jalassa ihmisten edessä heti maanantaina. No puolimaraton on helpompi kuin kymppi, maraton helpompi kuin puolikas, joten tällä logiikalla satanen menee heittämällä. Eikä ruumiin läjhtötilanne  ei ole mitenkään poikkeuksellinen, kun työ on tämä, arjessa koskee aina johonkin. Nyt vaan suhtaudun kipuihin paljon hysteerisemmin ja maalailen piruja seinille. Hoidoksi taitaa riittää katseen nostaminen omasta navasta johonkin vähän laajempaan kokonaisuuteen.

Laajempia kokonaisuuksia

No uusia laajempia kokonaisuuksia ajateltavaksi on todellakin tarjolla. Tänään alkoi Kutjulan remppa. Käsissä on 450 m² 50-luvulla  rakennettua maamiesseurantaloa. Talossa on ollut kolme asuntoa ja kirppiskäytössä ollut sali. Mitään hätää mökillä ei ole ulkomaalausta lukuunottamatta, pientä pintaremppaa vaan. Pieni pintaremppa alkoi yhden seinän kaadolla ja tasapainon vuoksi yhden väliseinän rakentamisella. Kesäinen koivikko sai mennä isomman keittiön tieltä, samalla saatiin avatuksi vanha oviaukko saliin. 80-luvun keittiö purettiin pois, odottelemaan uudempia tuulia. Yläkerran alkuperäinen keittiö on kestänyt 60-vuotta ja saa kestää edelleen.

''

Ennen- jälkeen

Ennen- jälkeen.

Vanhat kaapit eivät todellakaan olleet lastulevyä.

Kakarat ottivat tilan halutuun välittömästi. Salista rakentui kepparimaneesi ihan ajatuksen voimalla. 

Keppariparkki

Ja esteet

Tästä on hyvä jatkaa. Huomenna luvassa keittiön lattian purkua. Unohtuupa fyysiset murheet.

 

Post ultra

Miltä nyt tuntuu? No eipä oikein miltään. Väsyttää ehkä vähän, viime yönä nukuin melkein kellon ympäri, tämä varmaan kuitenkin oli männeen viikon univelkojen kuittailua. Muuten ruumis tuntuu ihan samalta kuin ennenkin. Lihakset ovat ihan yhtä notkeat tai paremminkin jäykät kuin ennenkin.  Suurin murhe taitaa olla lenkkarin hiertämä kantapää. Ihossa ei  näy mitään, mutta nilkka on vähän turvonnut, varmaan luukalvo otti itseensä. Jostain tuntemattomasta syystä laitoin "aamu"lenkille eiliset kengät jalkaan. Fiilis oli mahtava. Tiesi taas elävänsä. Kotiin ei kehdannut kääntyä kun matka oli niin lyhyt. Olisi kyllä kannattanut. Polvikipu ei juuri vaivaa, tuntuu ehkä vähän kun oikein kuulostelee. Varmuuden vuoksi viriteltiin kinesioteipit you tuben ohjein, en tiedä onko niistä hyötyä vai haittaa, mutta vaikuttavalle viritys ainakin näyttää. Muistaakseni laastarien ja teippien liimat vaan saavat miulla aikaan melkoisen ihoreaktion, joten pitää seurailla kuinka käy. Aikaisemmin olen virittänyt kinesioteippiä ainoastaan yliliukkaisiin kengän pohjiin. 

IT-jänne on kuitenkin antanut varoituksen, joka pitää ottaa vakavasti. V-mäinen vaiva, joka kroonistuessaan torpedoi sekä työt  että harrastukset. Virossa ei ole edessä ihan noin jyrkkiä  alamäkiä kuin testilenkillä, mutta eiköhän se juoksu katkea sielläkin, jos jänne alkaa kolmessa kympissä kihnuttaa. Nyt ei auta kuin kääntää huomion kehonhuoltoon ja pyytää apua työpaikan teippivelholta sekä  akupunktionoidalta. Viroon taidan lähteä teipatuin polvin. Varmaa on, että aina koskee johonkin, ihan hirveästi ei kannata ryhtyä murehtimimaan etukäteen, mutta nuo it-jänteen vaivat ovat sellaisia, että nostavat otsalle kylmää hikeä.

Tänään oli kansallinen korvapuustipäivä, jota mökissämme toki asianmukaisesti juhlittiin. Edelleen voidaan todeta, että taloudessamme ei vieläkään esiinny elintarviketta nimeltä eilinen pulla. Suunnitelmissa oli lähteä tutkailemaan Kalakukon reittejä. Pekka jäi värkkäämään pyöriä ja mie menin juoksemaan ympyrää mettään, näin miusta oli ehkä enemmän hyötyä. Fillarit taisivat olla jopa post-Haanja-mittapuulla aika huimassa kunnossa: jarrupalat metallilla, keskiölaakerit sökönä ja Pekan ketjuissa ei tainnut olla yhtään liikkuvaa niveltä. No jonkilaiseen  ajokuntoon ne kyllä saatiin. Tai en mie mitään saanut, kunhan hämmästelin.

Käytiin ihmettelemässä Neulamäkeä pitkästä aikaa. Valio oli heitellyt jonkin verran puuta pitkälleen.

Osa oli myös jäänyt komeasti pystyyn. Tuuli oli paiskannut puusta latvuksen ja haudannut tyven sen verran syväään, ettei puuta miesvoimin saanut nurin. Sitten sai kun lopetin facebookkaamisen ja menin auttamaan.

Suunnitelmissa oli, että tänä vuonna Sinkulamyönteinen ryhmä ajelee vähän helpompaa settiä kuin aikaisemmin, mutta varmuuden vuoksi käytiin niillä vähemmän ajettavillakin.

Pekka sai reittisuunnitelmat ensi viikonlopuksi mietittyä ja mie joojoo-naisena ajelin perässä. Ajelu tuntui ihan mukavalta, paitsi pyöräkenkä hinkkasi ärtynyttä kantapäätä. Reislihakset väpättivät kompressioiden alla siihen malliin, että ihan hirveän paljon isompia ylämäkiä ei enää olisi kyennyt ajamaan, mutta toisaalta kantapäähään sattui niin paljon, että tunkkaaminenkaan ei huvittanut. Mutta kyllä kivikko-juurakko-pomputtelu tekee ihmiselle aina hyvää. 

Kauhea karkintuska iski kotimatkalla. Tuokin tuska pitää aina hoitaa.

Ei kai tässä auta kuin alkaa pelonsekaisin tuntein odottaa Haanjaa. Uudet kengät saapuvat huomenna, joten ne pitää ottaa testikäyttöön heti. Juomareppukin löytyi, joten sitäkin saa alkaa kiikuttaa selässä. Compress sportin triatlonhousut toimivat älyttömän hyvin pyöräilyssä, joten juoksumallin hankkimista pitiää harkita. Hierontoja on varattu ja teippausta voisi miettiä. Ajattelin ajella Kalakukon ja sen jälkeen jättää kaiken ylimääräisen pois. Rimpuilen vaan työjutut ja hölköttelen aamulenkit. Kai se tällä menee jos on mennäkseen. Tuosta alakuvasta vaan tulee semmoinen olo, että onkohan miuta sittenkään tehty juoksemaan. En tosiakaan ota paineita ulkonäöstä, mutta melkoinen panssarivaunu taidan näissä hommissa olla :)

Nurkkala Trail 2015

Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Tänään juostaisiin kauan odotettu Nurkkala Trail. Tapahtumaan valmistauduttiin tuttuun tapaan huolella. Aamukahvilla täytettiin juomapullot ja kaivettiin jemmoista edellisiltä reissuilta täheeksi jääneet geelit. Järjestelyt uuvuttivat tapahtumavastaavat niin, että aamupala jäi vähän ohkaiseksi. Ihan mustan kahvin voimalla liikkeelle ei sännätty, vaan kipattiin myös kulholliset muroja. Huoltopiste perustettiin roskiksen kannelle. Ajateltiin, että huolella suunniteltu mainos saattaisi houkutella lisää kilpailijoita ja toivottavasti myös sponsoreita. Kilpailun säännöt olivat yksikertaiset: Nurkkalan järjestyssääntöön on kirjattu, että naispuolisen täysi-ikäisen asukkaan tulee kiertää joka päivä virallinen 3,5 km rata. Alppireissu ja muut polkupyöräiloittelut aiheuttivat muutaman lenkin väliinjäämisen. Sovittiin, että Nina sovittaa syntinsä sipaisemalla vähintään maratonin ja Pekka puolet tästä. Lapsille ja eläimille riittää yksi kierros.

Rata oli toki virallisesti mitattu, mutta oikaisujen ja muun herjuuden varalle molemmille kilpailijoille annettiin GPS. Lisäksi pitkällisen aivotyön tuloksena saatiin aikaiseksi myös Double Check- järjestelmä: Jokaiselta kierrokselta tuotiin kivi roskiksen kannelle. Kun kannella oli kuusi kiveä, niitä sai ryhtyä heittämään pois yhden/kierros, joka heittää viimeisen kiven, juoksee vielä yhden kierroksen.

Kaikki kilpailijat eivät näköjään erottaneet kiveä kävystä. 

Alkulämppä

Matkaan säntäsi yksi mies, yksi nainen ja kaksi pitkänomaista koiraa. osa ilmoittautuneista veti vielä hirsiä, mutta ehtiihän sitä, odotettavissa oli, että tapahtuma ei ihan yhtäkkiä lopu. Rata oli huolella suunniteltu kopio Haanja Ultran 6,6, km lenkistä. Huolellinen ratamestari sai mahdutettua reittiin juuri oikeassa suhteessa polkua, asfalttia, latupohjaa ja nousua. Valio-myrsky oli paiskannut polulle haasteita. Kilpailun johtaja päätti silti antaa tapahtuman jatkua.

Karvaisimmat osallistujat palautettiin kotiin ensimmäisen kiekan jälkeen. Ratkaisu herätti etenkin vanhassa nartussa vastarintaa. Ihmiset jatkoivat loputonta taivallustaan pyiden vihellellessä iloisesti.

Tavoittena oli hönsätä kevyesti pintakaasulla ja totuttaa ruumista iskukuormitukseen. Varusteita piti testata myös, mutta Ninan ultrakengät olivat vielä matkalla Ruotsista ja juomareppua kukaan ei tullut ajatelleeksi ennenkuin alkoi janottaa. Ehkäpä se reppu kisassakin olisi ihan ok, Pitkään pullo- ja letkuruokinnassa olleelle on vaikea tottua siihen, että vettä saa vain huoltopisteellä. Reppu vaan pitäisi ensin löytää jostain. Eka puolikas meni helposti ja Pekka hyppäsi tässä kohtaa pois kyydistä hyvävoimaisena. Nina jatkoi hötsyttelyä ilman suurempia ongelmia. Huoltoryhmä tarjosi vauhtia matkalle luukuttamalla autoradiosta Aikuista Naista. Lähdin huollosta aika livakasti. Yhdeksännelle kierrokselle saatiin vahvistukseksi Iippa. Tässä vaiheessa kenkä alkoi hangata kantapäätä ja muutenkin olo alkoi tuntua ylen kankealta. Päättelin, että yli kolmekymppiä ei enää ole sprinttimatka, joten vaihdoin Reebokin All Terrain Sprintit Salomonin Speedcrosseihin. Aika oudoille tuntuivat tuon superkevyen tossukan jälkeen. Kantäpäätä ei enää hiertänyt, mutta muuten tuntui siltä, että yritti juosta aamutossuilla. Pakarat alkoivat olla aika tiltissä ja IT-jänne alkoi kalvaa polvea alamäissä. Kiva. No yritin rentouttaa TNF:ää heiluttelemalla käsiä, aktivoimalla pakaroita ja tehostamalla varvastyöntöä. En tiedä auttoiko, mutta tarjosin varmaan satunnaiselle tarkailijalle viihdettä koko rahalla. Speedcrossitkin alkoivat tympiä ja vaihdoin viimeiselle kierroksella alle tutut Zenin ninjatossut.

Maaliin päästiin jäykkänä, mutta muuten hyvissä voimissa. Hissuttelu on helppoa, mutta ihan niin hitaasti/matalilla sykkeillä en osannut juosta kun olisin halunnut.  45,29 km, 553 m nousua, 5 h 21 min, keskisyke 150, 3259 kcal. Reissin motivaatioteorian mukaan miulla on kaksi vahvaa motiivia: uteliaisuus ja ruumillinen aktiivisuus.  Uteliaisuus maratonin osalta on nyt tyydytetty. Seuraavaksi selvinnee miltä tuntuu, kun niitä juoksee kaksi. Toivottavasti tuo typerä jänne ei ala vihoitella.  En osaa sanoa lisäsikö lenkki uskoa vai epätoivoa Haanja suhteen, mutta ainakaan enää ei tartte hävetä sitä että en edes maratonia ole hissutellut. Ja oikeastaan, jos kaikki maratonia pidemmät matkat ovat ultramatkoja, niin sekin on nyt sitten tehty.

Haanja100

Vuosittainen mutapainimatka Virossa onnellisesti takana. Sekalainen 17 hengen retkue kerääntyi Katajanokalle torstai-iltana. Viisi autokuntaa ja peräkärry pakattiin lauttaan. Matkaohjelma reissulle oli tarkka ja vankkoihin, koeteltuihin perinteisiin nojaava: lautalle-matopöytään latausoluelle-levotonta nukkumisen teeskentelyä hytissä-aamupalalle Tallinan Statoilille-välikahvit Tuulikiin-poukkoilemaan Tarton Lounakeskukseen-majoittuminen KYLPYLÄhotelli Kubijaan- kylille ruokakauppaan-testilenkkille-pastapartyilemaan- petiin panikoimaan. Tällä kertaa ohjelma jousti sen verran, että kerrankin sain Lounakeskuksesta ostetuksikin jotain -polkujuoksusukat. Ilman polkujuoksusukkiahan ei polulla voi millään juosta. En käsitä miten olen melkein vuoden voinut temmeltää ilman. Melkein ostin myös uudet juoksukengät, mutta pähkäillessäni valitsenko tutun helvetin (Speedcrossit) vai tuntemattoman taivaan (joku muu merkki), joku muu oli käynyt ostamassa alekorista miun kokoiset kengät. Ilman siis jäin ja kiirehän tässä asiassa taitaa taas tulla.

Kun kerran hoodeilla oltiin, käytiin nostattamassa paniikkia kiertämällä seuraavan kärsimysnäytelmän, Haanja ultran, rataa. Raskasta tulee olemaan. Latupohjaa, polkua, vähän asfalttia,  v-mäisen näköisiä mäen nyppylöitä. Ylämäkeä on luvassa 73 m/kierros, 15 kierrokseen siitä tulee ihan riittävästi. Hieman mietityttää haasteesta selviäminen. Ai mistä haasteesta? Ei miuta kukaan ole mihinkään haastanut, ihan oman kieroutuneen mielen tuotosta koko juttu.

Panniikkia lietsomassa

Kummallista kisaa edeltävässä päivässä oli se että sekä syöminen että nukkuminen onnistuivat mainiosti.  Yleensä syöminen loppuu kisaa edeltävään päivään ja edelliset yöt menee valvoessa. Arvailuksi jää johtuiko parempi vointi siitä, että aloin täysillä murehtia ultraa ja en vaan ehtinyt jännittää edessä olevaa kisaa vai oliko parempi ruokahalu ja tukkimaiset unet kiinni akupunktiosta, jossa kävin lähtöpäivänä.  Mutta harvinaisen kiva oli startata, kun en ollut ihan romuna.  Ihan hirvitti katkaisenko voimieni tunnossa ketjut heti startissa.

Kisa-aamu valkeni sateisena, vettä oli luvassa myös päivän mittaan. Ja kun Haanjassa sataa, rata muuttuu viidensadan rengasparin alla mutavelliksi, joka on superliukasta ja tarttuu kiinni kuin kylmä kaurapuuro. Luvassa oli siis hillitöntä hauskanpitoa koko rahalla. Pukeutuminen aiheutti valtaisaa spekulaatiota. Kuten kaikki kokeneet pitkänmatkanurheilijat päädyin tietysti ajohousuihin, joilla en ole ajanut kuin yhden puolen tunnin spinningin. Takki pois-takki päälle -arvuuttelu jatkui starttiin asti. Siinä vaiheessa kun Highway to Hell alkoi soida, takki oli takataskussa ja hyvä niin.

Sinkularyhmä starttasi rauhassa kärkimiestä lukuunottamatta. Ensimmäinen sumppu radalla oli jo noin kilometrin päässä, mutta eipä siinä mitään, olihan meillä koko päivä aikaa. Ja jos vanhat merkit paikkansa pitää, jossain vaiheessa sitä ollaan taas ihan yksin. Pekalla kone käynnistyi hitaasti, miulla taas oli petollisen vahva olo. Höpöttelin ja sinkoilin edestakaisin, kuin suoraan taloudellisen singlespeedmaastopyöräilyn oppikirjasta. Kilometrit kertyivät helposti ja rapa lensi. Jossain vaiheessa päästiin harrastamaan maastopyöräilyä sisätiloissa, kun reitti kulki teollisuushallin läpi. Totesin mennen vuoden juoksenteluista olleen sen verran hyötyä, että saavutin melkoisia nopeuksia alamäissä- juosten tosin. Idea pyöräkisoissahan on se, että pyörällä pitäsi ajaa mahdollisimman paljon, mutta rata oli niin mutainen ja liukas, että minimoin riskit ja juoksin aina kun alkoi pelottaa. Totesin tekniikan myös huomattavasti nopeammaksi kuin jarrut pohjassa laahaamisen. Helppo homma: pehmeä rata, kantapäät upposivat jyrkkään rinteeseen hyvin, siitä vaan paino taakse, kevyt ote pyörään ja hallittua vapaata pudotusta ja luisuntaa. Yhden vaikemmista alamäistä ennen ykköshuoltoa ajoin, vahingossa tosin. Pekka tumpuloi alamäissä kunnolla kaatuen neljästi, joista kerran päälleen. Ei tuo tavallista oudommaksi ole muuttunut, joten luutavasti ainoastaa itsetunto sai säröjä. Pekka ei yleensä paljon kaatuile, joten väsyksissä taisi ressukka olla. Kerran kippasisin itsekin tangon yli ilman sanottavia vaurioita.

Ehkä ennen ekaa huoltoa. Kuva Toomas Ellmann/ Enervit Estonia

Hymyillä pittää. Aina. Kuva Toomas Ellmann/ Enervit Estonia

Uusi reitti oli raskaampi kuin edellinen, polkua oli huomattavasti enemmän ja ilmeisesti myös nousua. Sadekeli teki maaston raskaaksi ja lisäsi mukavasti teknistä haastetta. Peltonousuilla heräsi taas tuttu Haanja-fiilis: pitääkö joku miusta kiinni, vai miksi ihmeessä fillari ei liiku vaikka ihan tuskassa poljen. Vähäisitä ajokilometreistä huolimatta pyörä tuntui pysyvän hallinnassa hyvin ja vanhat kunnon Ground Controllit pitivät erinomaisesti. Pekalla oli sama rengas 0,2" leveämpänä ja ajosta ei tahtonut tulla mitään, renkaat keräsivät kaiken roinan radalta ja eivät pitäneet kuin nimeksi. Liekö ero oli leveydessä, kuskin painossa vai rengaspaineessa. Miulla rengaspaineet olivat niin alhaalla, että silloille ja pitkosille pompahtelu meni riskirajalla. Muutenkin pyörä toimi hyvin, jos etujarrun ajoittaista viheltelyä ei oteta huomioon. Jos pyörässä olisi ollut vaihteet, olisin varmaan  särkenyt ne heti ekoissa mutikoissa. En jaksa ymmärtää, miksi ihmeessa kaikki eivät ajele sinkulalla. Ei tartte säättää ja rämpätä, siitä vaan surutta runttaa menemään ja vaihde on aina oikea-tai väärä. Ainut tekninen murhe taisi olla etujarruun tarrautunut skeida joka jumitti etupyörän, mutta tuota nyt sattui taatusti kaikille ja paska rattaista lähtee ajamalla. Ärppä intervalleineen oli kai lisännyt jalkoihin mäkivoimaa, Munamäelle kiipesin epähuomiossa.

Riemua kerrakseen.

Seitsemäänkymppiin matka oli leikintekoa, siinä sitä vaan ajeli kilometrejä pois poikkeen. Kaikki oli kaunista, eikä mikään tehnyt kipeää. Sitten aloin vilkuilla huolestuneena kelloa, aikaraja 10 km/h alkoi lähestyä uhkaavasti. Haanjassa ei ole taidettu koskaan ketään ulosliputtaa, mutta sateen pimentämä taivas alkoi vaikuttaa uhkaavalta. Jos matka taittuu näin hitaasti, viimeisillä kilometreillä ei nähdä enää mitään. Yritin muistella rataprofiilia ja näillä nurkin nousujen piti jo helpottaa, mutta tuntui, että ylämäki oli loputon. Reitti vei juurakkoiselle rantapolulle ja Pekka pääsi ajamisen makuun. Jätettiin viron pojat tappelemaan juurten kanssa ja surffailtiin smuutisti yli. Matka alkoi taas joutua ja viimeisessä huollossa oltiin jo ihan aurinkoisia. Oltiin tehty oikein viisas ratkaisu ja päätetty ajaa ainoastaan järjestetyn huollon varassa. Todella fiksu ajatus, kun tuolla vauhdilla huoltojen väli oli pahimmillaan 2,5 h ja ajeltiin niin häntäpäässä, että  hätäsimmät olivat ehtineet syödä enimmät eväät. Onneksi saatiin Huoltoenkelin toimesta vähän täydennystä vähäiseen geelivarantoon. Kolmos huollossa Pekka haikaili makkaroiden perään, mutta muistuttelin vuoden 2012 karmeista kokemuksista ja makkarat jäivät pannulle.

Viisaus ei asu meissä.

Aiemmin Haanja100 oli 80 km jälkeen pelkkää alamäkeä ja myötätuulta, nyt ei. Helpommaksi rata kyllä muuttui, mutta ei liian. 90 km kyltin alla odotti tuttu Stardollar pullo, jota lähinnä nuuhkittiin. Maaliin päästiin. Pekka pääsi pokkaamaan ekana ulkomaalaisena mitalin 10 perättäisestä maaliin ajetusta Haanja100 kisasta. Syystäkin saa olla ylpeä. 

Maastopyöräily tekee ihmiselle selvästi hyvää.

Sijoituksella ja loppuajalla ei paljoa voi kehua. Mutta jos oikein nätisti sanotaan, niin olin nopein singlespeedillä ajanut nainen, mutta eipä noita muita ole oikein viivalla vielä näkynyt. Kumma, etteivät naiset ymmärrä hyvän päälle. Tavallisten naisten sarjassa olisin ollut 13. Aika 9.23 ja kalorikulutus 1 m 13 cm unelmatorttua. Varmaan kolmisen tuntia hitaammin ajettiin kuin viime vuonna. Ei ole vuodet veljeksiä, ainakaan Virossa. Keskisyke karvan päälle vauhtikestävyydellä ja 13 min VK+:lla. Aika hyvä. Parasta on olo, palasin Virosta paremmissa voimissa kuin sinne menin. Kerrankin näin. Sanottavampia vaurioita ei tullut, kädet ottavat aina itseensä tärinästä ja vasen ranne tulehtui kuten aina, mutta haitanneeko tuo. Tälläkin kertaa sykemittarin tankokiinnike oli matkassa, sitä vaan ei h-hetkellä löytynyt mistään. Urheilujuoman lipittäminen nosti tanakan kokovartaloturvotuksen, mutta hiljalleen se alkaa sulaa. Ruumis oli sen oloinen, että mitä tahansa jaksaisi tehdä, mutta onneksi mikään ei huvita. Kai tämäkin vielä iloksi muuttuu. Hiljalleen pitäisi muuttua juoksijaksi. Satasen pyöräilyyn osallistui yksi latvialainen nainen, joka tulee kuukauden päästä hölkälle. Jos oikein tuloksia tulkitsin, miulla on  puolisentoista tuntia etumatkaa, mutta se riitä mihinkään.

Kutunjoki

Kampi jäi ajamatta, mutta jotain piti keksiä sunnuntaiaamun virkistykseksi. Juniorijääkiekko piti huolen, että aamulla  herättiin ihan riittävän ajoissa. Juniorijääkiekosta ja muista överiksi menneestä lasten harrastusrumbasta miulla olisi paljonkin sanottavaa, mutta se ei kuulu tähän. Joku voisi kyllä kysyä, että kellähän ne harrastukset ovat menneet överiksi. No teini saateltiin bussiin ja muut kakarat nukkuivat vielä autuaina. Aamuhölkällä olo alkoi olla inhimillinen. Kivi etureidessä oli sulanut ja muutenkin kaikki oli kevyellä kuormalla tosi jees. Pekkalla oli muuta puuhaa, joten hetkeen miuta ei kaivannut kukaan. Eipä sillä, porukalla olisi aina kivempaa. Luvassa oli sen verran kivikkoista menoa, että Pekan tuliterää kajakkia olisi kyllä vähän käynyt sääliksi.

Ensimmäinen haaste oli löytää tarvittavat kamppeet ja bodata kajakki auton katolle. Taloudessamme majailee muutama kilometri irtohihnoja, joita ei tosipaikan tullen löydä mistään. Jokaisella naisella pitäisi olla omat hihnat varmassa tallessa, koskaan ei tiedä milloin niitä tarvitsee. Kajakki asettautui auton katolle yllättävän helposti, muutama sentti lisää pituutta ei haittasi yhtään. Vanha partiolainen hallitsee ehkä solmut, mutta hiukan hirvitti hökötyksen katolla pysyminen. Suonenjoen tiellä viriteltiin Voivakka-juoksun kylttejä ja hetken jo tunsin kiusausta, mutta kestin kuin mies ja ajoin määrätietoisesti eteenpäin.

Lehmän jätin parkkiin Lempyyntien laitaan ja kajakin hilasin Suuri Kolunpohjaan. Olin aika huolissani siitä riittääkö Kutunjoessa vesi,  jo juhannuksena meno oli melkoista kolinaa.

Suuri Kolunpohja, Pieni Kolunpohja äkäisine joutsenineen ja sitten Kutunjoen suu. Meneehän se alamäkeen vaikka ilman vettä. Melkoista telkkuamista, mutta mukavaa.

Paljon olen kivikoita kyntänyt, mutta harvemmin tällä vehkeellä.

Peräsin tuntui olevan vaan tiellä ja seuraavalla alamäkiosuudella juutuin kivien väliin sen verran tiukasti, että peräsin päätti ottaa vähän etäisyyttä. Sain  onneksi poimittua karkulaisen takaisin kyytiin. En virittänyt peräsintä enää takaisin, kun ajattelin, että seuraavassa "koskessa" se taas tarraa johonkin. Erittäin hyvä idea, peräsimetön pullopohjakajakki pyöri pitkin jokea kuin silmät villiintyneen mansikin otsassa, mutta joutihan sitä pyörimään. Sitä paitsi keskivartalon lihakset saivat kovaa jumppaa, jos sitä nyt joku kaipaa. Kylkiluut ja pohkeet olivat tyystin krampissa. Pohkeet eivät tosin edes näin tappijalkaisella sijaitse keskivartalossa.

Keväällä reitillä joutui jalkautumaan kahdesti kaatuneiden puiden vuoksi, mutta joku ihana otus oli käynyt raivaamassa puut pois. Monessa kohdassa jalkautuminen olisi nytkin säästänyt aikaa, mutta kun melomaan on lähdetty niin melomalla mennään vaikka vesi alta pakenisikin. Tuli mieleen, että ensi kautta varten voisi treenata hankkimalla tiukemman aukkopeiton ja vetämällä leukoja kaikkine kajakeineen.

Jos joku ihana otus oli raivannut jokea, oli joku toinen ihana lituskahäntäinen  otus käynyt värkkäämässä patoja. Hyvähän se on, että luonnossa säilyy balanssi.

Kutunjoella on hyvin hiljaista, mutta tällä kertaa seuraa piti närkästynyt joutsen. Iso kana kaikessa ylvessään souteli edelläni ja antoi kiihtynyttä palautetta, jos satuin liian lähelle. Jostain syystä se ei lähtenyt lentoon tai kiivennyt rannalle vaikka yritin jättäytyä takavasemmalle. Odotin kokoajan että otus polttaa päreensä ja hyökkää kimppuun. Olo oli ajoittain kuin Lemminkäisellä ( oliko se Lemminkäinen?) joka soutelee pitkin synkkää Tuonelan virtaa. Pääsin linnusta ohi vasta kun joki vähän leveni. Sinne se jäi itekseen kiukuttelemaan. Närkästyneen joutsenen lisäksi ei-niin-toivottua seuraa tarjosi miljoona hirvikärpästä jotka änkesivät silmiin ja korviin. Melo siinä sitten pyörivällä kajakilla, kun pitää huiskia hulluna ötököitä.

No joki loppuu aikanaan ja edessä oli kymmenen kilsan hölkkäsiirtymä takaisin autolle. Mikäpä siinä metsäteitä höyrytessä. Jonkilainen usko juoksukuntoonkin palasi. Menehän se kun ei hötkyä. Kolme tuntia ja hirveen mukavaa.